Ryssä perkele - sotavankina Suomessa

Ryssä perkele - sotavankina Suomessa


Merkittävin henkilö Ryssä perkele-dokumentissa on moskovalainen Nikolai Djakov. 

Ilman Djakovia dokumentin tekeminen olisi jäänyt puolitiehen. Löysin Djakovin nimen vuonna 1998 Moskovasta juuri perustetun riippumattoman sotavankiyhdistyksen luetteloista. 

Suomen hyökkäysvaiheen aikana elokuussa 1941 Kiestingin suunnalla vangiksi jäänyt Djakov oli ennen sotaa ehtinyt toimia jonkin aikaa maaseutulehden toimittajana. Ympäri Suomea vankileireillä ollut nuori mies ei vankeudessa voinut muistiinpanoja juuri tehdä, mutta hän järjesteli kokemuksiaan päässään tulevia artikkeleita ja kirjoja silmällä pitäen. 

Djakovilla kuten useimmilla muillakin vangeiksi joutuneilla oli onnea. Hän säilytti haavoittuneenakin henkensä. 

Djakov ei kuulunut kommunistiseen puolueeseen, mikä seikka pelasti hänet vaihtokaupalta Suomen luovuttaessa Saksalle yli kaksi tuhatta poliittisesti aktiivista neuvostovankia ja saadessa saman verran saksalaisten vangeiksi ottamia heimoveljiämme tilalle. Osa näistä politrukeista, kommunistisen puolueen ja muorisoliiton, Komsomolin jäsenistä päätyi varmaan kuolemaan Saksan leireille, osa saksalaisten vankityömaille pohjoiseen.  

Vankien keskuudessa Djakovin nauttimasta kunnioituksesta kertoo se, että hänet valittiin pitämään jäähyväispuhe lokakuussa 1944 sotavankeudessa menehtyneiden muistomerkillä Vaasassa. 

Sotavankeudesta, vastavakoilusta, SMERŠ:istä ja vuosien sisäisestä karkotuksesta selvittyään Djakov palasi Moskovaan ja ryhtyi olojen vapauduttua Hruštševin suojasään alkuvuosina keräämään sotavankitietoja sekä omasta maastaan että Suomesta. Ensimmäiset kustannustoimittaja Djakovin artikkelit Suomessa ilmestyivät Suomi-Neuvostoliitto-seuran aikakauslehdessä 50-luvun lopulla. Kirjeenvaihto suomalaisten kanssa käynnistyi kuitenkin vasta sen jälkeen kun hän kirjoitti kansandemokraattisiin lehtiin Kansan Tahtoon Oulussa ja Kansan Ääneen Vaasassa artikkelit sotavankeusajan kokemuksistaan. 

Kymmenet suomalaiset kirjoittivat ja lähettivät valokuvia sotavankiveteraanille Moskovaan. Näiden kirjeiden ja muun materiaalin pohjalta Djakov kirjoitti perestroikan loppuvuosina petroskoilaiseen venäjänkieliseen Sever-lehteen otsikolla "Vieraan taivaan alla" Suomen vankeusajastaan. Saman niminen kirja , jossa olivat mukana myös Severin julkaisematta jättämät kohdat, ilmestyi kesällä 1998 hyvin pienenä painoksena Moskovassa Solženitsynin säätiön tuella. 

Tavattuani noihin aikoihin Djakovin ja nähtyäni hänen arkistonsa sekä todettuani hänet hyvin sanavalmiiksi, valitsin hänet tulevan dokumentin päähenkilöksi. 

Tammikuussa 1999 kuvasimme moskovalaisen ystäväni Jevgeni Anisimovin kanssa Djakovia hänen kotonaan. Mestarikuvaaja Anisimovin työn jälki oli yllättäen huonoa - silloin emme vielä tienneet, että ne olivat hänen viimeiset kuvauksensa. Hän sairastui vakavasti (diagnoosi 10/2005: Alzheimerin tauti)ja jäi eläkkeelle. Päätin, että haastattelumateriaalia ei käytetä muuhun kuin ennakkotutkimustarkoitukseen ja että Djakovin koko osuus hoidetaan kesän 1999 kuvauksissa Suomessa. Tälle haastattelulle tuli kuitenkin käyttöä. 

Maaliskuun viimeinen päivä 1999 Moskovasta tuli suruviesti. Nikolai Djakov oli yllättäen kuollut 78 vuoden iässä. 

Neljänkymmenen päivän suruajan mentyä hänen perheensä antoi hänen arkistonsa ystävällisesti käyttööni dokumenttia varten.  

Uudeksi päähenkilöksi tuli nyt Aleksei Golovin, joka sitten kesällä 1999 tulikin Suomeen, asui Järvenpäässä Eini ja Pekka Rossin luona. Paikka oli hänelle entuudestaan tuttu, sillä miehet ovat käyneet toistensa luona aiemminkin. Ensimmäisenä kävi Pekka ennen kolariaan vuonna 1970 Ukrainassa, jossa Aleksei silloin asui, ja Aleksei vieraili Suomessa sitten pari kertaa myöhemmin. Viimeisestä tapaamisesta oli kuitenkin ehtinyt kulua jo lähes kymmenen vuotta. Kävimme kaikki yhdessä Aleksein kahdessa Suomi-paikassa, Pieksämäen Naarajärvellä, jossa hän oli sotavankileirillä sekä Petäjävedellä, jossa hän sai sodan aikana hyvän kohtelun Pekka Rossin äidin emännöimällä maatilalla. 

Aleksei selvisi kuvausurakasta loistavasti. 

Pietarissa kuoli kaksi entistä naissotavankia kuukauden sisällä touko-kesäkuussa 1999 juuri ennen kuvausjakson alkamista. Molemmat naiset olivat jo vanhempaa ikäluokkaa; sodassa ja sitten sotavankeudessa he toimivat lääkäreinä.  

Naisvankeja  oli virallisten tietojen mukaan Suomessa kaikkiaan 205. Elossa heitä on        (v. 2004)Pietarin lisäksi ainakin Petroskoissa, Virossa ja Uralilla. Vain yksi naispuolinen sotavanki kuoli sotavankeudessa.  

Miehiä sen sijaan kuoli paljon, lähes 30 prosenttia kokonaismäärästä, joka oli runsaat 64.000 jatkosodan aikana. 

Veli-Matti Syrjön ja Rauno Lipposen mukaan pahimpana aikana 1941-1942 kuoli puolessa vuodessa runsaat 12 000 sotavankia. 

Neuvostoliittolaisten hautapaikkoja on nykyisin sen jälkeen kun pienempiä paikkoja on yhdistetty suurempiin kaikkiaan 75 ympäri Suomea. Pelkästään Kokkolassa on haudattuna tarkalleen ottaen 649 neuvostoliittolaista sotavankia. Luvussa ei ole mukana satakunta talvisodan aikana haudattua. 

Venäjällä sotavankien järjestäytyminen on ollut vaikeata. Vuonna 1995 perustetun riippumattoman järjestön johdossa on moskovalainen Georgi Holnyi, jolla on kotitoimistossaan apunaan tyttärensä Galina. Heidän tietokoneessaan on tiedot noin 8000 sotavangista. Valtaosa on tietenkin Saksasta vankeudesta palanneita - vuonna 1995 vielä elossa olleita - mutta joukkoon mahtuu myös kymmenien Suomessa olleiden nimet. 

Holnyi itse on sotavankien joukossa legenda. Hän karkasi neljä kertaa eri leireistä Saksassa; viimeinen pako, joka oli ns. näyttöpako, onnistui. Holnyi karkasi toverinsa kanssa amerikkalaisten joukkojen luo. 

Holnyin johtama järjestö on suurissa rahavaikeuksissa. Se ei saa mitään apua Venäjän valtiolta, hieman Saksasta. Vuonna 2000 Venäjän patriarkka Aleksii II otti vastaan Holnyin ja lupasi apua muistomerkkien hankkimisessa entisille sotavangeille. Nyt marraskuussa 2005 kirkon lupaama apu näyttää jääneen henkiseksi tueksi. Venäjällä on edelleenkin muistomerkkejä ainoastaan ulkomaisille sotavangeille.  

Ryssä perkele on v. 2001-2005 näytetty Venäjällä seminaareissa ja elokuvafestivaaleilla Moskovassa, Jekaterinburgissa, Vologdassa ja Pietarissa. Vastaanotto on ollut enimmäkseen suopeaa; vain Pietarissa entiset sotavangit pitivät sitä yksipuolisena - elokuva antoi heidän mielestään kaunistellun kuvan oloista suomalaisissa sotavankileireissä. 

Reijo Nikkilä 23.11.2005