Sotavankien muistelmia

Paavali Remahlin muistelmat



TALVISOTA 

Aloitan muistelmani vuoden 1939 kevättalvesta. Maaliskuun puolella minä aloitin Ylileiviskän Puurusilla työni renkipoikana, sillä olin edellisenä syksynä täyttänyt vasta viisitoista vuotta. Olin vielä heikkovoimainen aikuisten miesten töihin, mutta hevosten ajossa ja hoidossa täytin miehen paikan. Työn kestoksi sovittiin maaliskuun lopun ja kekrin välinen aika lokakuun loppuun ja palkaksi 800 markkaa sen ajan rahaa. Sillä ei saanut edes uutta polkupyörää, jota olisin kovasti halunnut itselleni.  

Kevät ja kesä kului maalla työn touhussa. Kun radioita ei ollut kuin muutamassa talossa ja sanomalehtiäkään ei tullut kuin harvoille, niin muun maailman menosta ei tiedetty paljon mitään. Kesällä kyllä reserviläisiä joutui menemään kertausharjoituksiin ja vapaaehtoisia kuulutettiin tulemaan itärajalle linnoitustöihin. Sitten syyspuolella alkoi liikkua sellaista tietoa, että sota alkaisi Euroopassa. Saksa oli alkanut haluta lisää määräysvaltaa ja tästä oli aiheutunut erimielisyyksiä valtioiden välille. 

Neuvostoliitto halusi neuvotella Suomen kanssa rajan siirrosta Karjalan kannaksella turvatakseen Leningradin kaupunkia Suomesta tulevalta sotilaalliselta uhkalta sodan syttyessä. Neuvostoliitossa ei luotettu Suomen puolueettomuusvakuutuksiin ja niin alkoivat neuvottelut alueluovutuksista Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Pitkin syksyä neuvoteltiin, mutta Suomen hallitus oli haluton minkäänlaisiin muutoksiin aluettaan koskevissa asioissa. Suomessa alettiin nyt varautua siihen, että Neuvostoliitto aloittaa sodan vallatakseen haluamansa alueet. Lokakuulla eräitä elintarvikkeita alettiin säännöstellä, ensin kahvia ja sen jälkeen sokeria. Marraskuulla alettiin taas kutsua miehiä armeijaan. Tämän seudun miehet vietiin ensiksi Kuhmoon ja Suomussalmelle. 

Marraskuun loppupäivinä oli kuormastomarssi Leiviskänrannan kautta Nuojualle. Olisin halunnut olla katsomassa sitä, mutta isäntä käski minun mennä sinä päivänä puolentoista kilometrin päähän suolle sarkaojien pientareita kuokkimaan, joten marssi jäi näkemättä. Olin jäänyt Puurusille työhön kekrin jälkeenkin, heillä kun oli tarjota työtä. Palkan määrää en enää muista, lienee kuitenkin vähän maksettu. 

Marraskuun viimeisenä päivänä alkoi sitten niin sanottu talvisota. Evakoita alkoi tulla rajapitäjistä ja heitä sijoitettiin jokaiseen taloon, jossa oli tilaa. Pimennysmääräys tuli ja säännöstely elintarvikkeista alkoi. Sodan alkupäivinä tuli Kestilässä hevosten otto armeijalle. Ylileiviskän Puurusilta oli määrätty hevonen luovutettavaksi ja minut laitettiin Taju-ruunaa viemään, ensin Kestilän kirkolle. Siellä hevoset hinnoiteltiin ja merkittiin armeijan kirjoihin. Niille poltettiin numero toiseen etukavioon ja kengitysseppä laittoi uudet kengät jalkoihin, koska oli tullut kaljamakeli, jäätikkö maanteille. Hevosille piti olla talosta valjaat ja kärryt ajopelinä sekä kauraa ja heinää kahden päivän evääksi. Ajomies piti myös olla viemään hevonen Kempeleeseen ja miehelle evästä. Minä jouduin taas ajomieheksi.  

Yöpyminen oli järjestetty kirkolle. Seuraavan aamun lähtö oli määrätty kello kolmen aikoihin, sillä matkaa oli noin 70 kilometriä, joka oli ajettava yhden päivän aikana. Matka alkoi kolonnassa, jossa oli noin 60 hevosta, kun mukana olivat myös lähipitäjien hevoset. Minun ajettavani vauhkoontui niin isossa porukassa niin, että sitä oli pidäteltävä ja oltava varuillaan koko matkan ajan. Se oli raskas päivä, olinhan vasta 16-vuotias. Koko päivän oli tihkusadetta, joten saimme olla rauhassa lentokoneilta, joita pelkäsimme. Iltahämärissä olimme sitten Kempeleen koululla, jossa armeijan miehet ottivat hevoset ja me pääsimme niistä vapaiksi. Meidät ajomiehet vietiin armeijan autoilla Ouluun. Majoitus oli siellä eräällä koululla, jossa armeijan miehiäkin oli majoitettuna. Siellä oli myös muutama Leiviskänrannan mies odottamassa rintamalle vientiä. Seuraavana päivänä tultiin linja-autossa kotiin yhtä kokemusta rikkaampana.  

Sitten tuli sellainen määräys, että jokaisella kylällä oli järjestettävä kaksimiehinen partio, joka kulkee kylän kautta menevää maantietä yötä päivää kivääri aseena. Määräys oli pidättää oudot kulkijat. Kyläpäälliköksi oli määrätty Kemppaisen Kalle. Minäkin olin muutamia kertoja partiomiehenä ennen kuin lähdin Pyhännän Tavaskengän Leiviskään työmieheksi. Olin siellä vuoden 1940 helmikuulle asti. Kun palasin Leiviskänrannalle, oli partiointi lopetettu, koska maantie oli lumen takia tukkoinen eikä sitä aurattu. Katsottiin, että sitä pitkin ei kulje vakoojia eikä muitakaan vahingontekijöitä. Kivääri ja panoksia oli Kemppaisen Kallella kuitenkin siltä varalta, että niitä tarvittaisiin. Kotiin tultuani kuulin, että Pesälän Jonne ja Ojalan Lauri olivat lomalla linnoitustyömaalta Kuhmosta. Loma alkoi olla lopussa ja he olivat lähdössä takaisin Kuhmoon. He tahtoivat minua mukaansa ja aionkin lähteä. Kävin hakemassa kirkolta suojeluskunnan päälliköltä matkalitteran, koska tarkoitus oli mennä junalla Nuojualta Hyrynsalmelle ja sieltä autokuljetuksella Kuhmoon. Sitten eräänä päivänä lähdimme aamulla aikaisin kävellen menemään Nuojualle, muuta kyytiä kun ei ollut. Neittävällä oli silloin kahvila ja me päätimme mennä sinne kahville vähän levähtämään. Siinä kahvia juodessa kuulimme isännältä, että Nimisjärven maastossa on aloitettu lentokentän teko ja siellä on puute työmiehistä. Päätimme että menemme sinne ja niin olimme iltapuolella työmaan toimistossa jossa oli työmaan vastaava mestari. Hän otti Jonnen ja Laurin työhön ja aikoi selvittää Kuhmon linnoitustyömaan kanssa, että Jonne ja Lauri jäävät lentokentän työmaalle eivätkä tule Kuhmoon. Kun mestari kuuli minun ikäni, hän sanoi ettei uskalla ottaa minua töihin kun olen niin nuori. Jos minulle olisi sattunut jokin tapaturma, olisi mestari ollut itse vastuussa siitä. Yövyin Nimisjärven rannalla Pellonpään talossa, siellä oli työmaan majoitus ja ruokahuolto. Seuraavana päivänä minun oli palattava takaisin Leiviskänrannalle. 

Talvisotaa kesti vielä vajaan kuukauden verran. Sodan loputtua evakot lähtivät koteihinsa. Sota-aikana Leiviskänrannalla ei ollut tapahtunut mitään erikoista, kukaan kylän miehistä ei kaatunut sodassa mutta muutama haavoittui. Tuli kevät ja kesä ja seuraava talvi. Tätä aikaa kutsutaan välirauhan ajaksi. 

JATKOSOTA ALKAA 

Vuoden 1941 kevättalvella Suomen johto teki Saksan kanssa sopimuksen, että kesäkuun lopulla hyökätään yhdessä Neuvostoliittoon. Saksalaisia sotilaita ja kalustoa alettiin tuoda Suomeen. Joukoista suurin osa meni Lappiin, Kuusamoon, Pudasjärvelle sekä Ouluun ja muutamiin muihin satamakaupunkeihin. Saksalaissotilaita sanottiin olevan Suomessa kaikkiaan kaksisataatuhatta miestä, mikä on huomattavan suuri sotavoima. Suomen armeijan reservit kutsuttiin aseisiin kesäkuun puolivälin tienoilla ja nyt kun Alaleiviskän Hyvösen miehet joutuivat lähtemään sotaan, menin minä Hyvöselle työmieheksi, koska olin liian nuori lähtemään sotaan. Sitten eräänä iltana ennen juhannusta Kestilässä muodostettu pataljoona marssi kuormastoineen Nuojuan asemalle junakuljetukseen. Pataljoona oli koottu Kestilän, Pyhännän, Pulkkilan ja Piippolan reserviläisistä. 

Kun suomalaiset aloittivat heinäkuun alussa hyökkäyksen Neuvostoliiton alueelle saksalaisten mukana, etenivät he ensin melko pitkälle ennen kuin venäläiset aloittivat puolustustaistelut. Silloin alkoi Suomen miehiä kaatua ja haavoittua niin paljon, että uusia nuoria ikäluokkia oli kutsuttava aseisiin. Niin minäkin vuonna 1923 syntyneenä jouduin marraskuussa 1941 kutsuntaan. Kestilästä määrättiin suurin osa menemään alokkaaksi Tornioon. Palvelukseenastumispäiväksi oli määrätty 19.1.1942. Jouduin monen muun mukana pataljoonan kuudenteen komppaniaan, joka oli majoitettu Yli-Tornion kansanopistolle. Siellä alkoi kova alokaskoulutus, joka oli etupäässä sulkeisia ja marssimista. Oikeaan sotaan ei annettu juuri mitään opetusta, kivääriammuntaa kyllä oli jonkin verran.  

Ruoka oli huonoa ja sitä oli vähän, joten näläntunne oli jatkuva. Kansanopiston pihalle oli tehty lautahökkeli, jossa oli keittiö. Perunavarasto oli pihalle kaadettu keko jäätyneitä perunoita, siitä keittiömiehet rautakankia apuna käyttäen irrottivat perunoita ja veivät navettarakennuksessa olevaan saunan eteiseen sulamaan. Siellä perunat kuorittiin vuorollaan seuraavan päivän keittoon. Tästä keittiökojusta haettiin ruoka ja mentiin kämppiin syömään. Leipäannos oli pieni ja kun sen aamulla sai, tuli se heti syötyä. Päiväksi ei jäänyt, joten kyllä nälkä vaivasi.  

Makuulaverit olivat kaksikerroksiset. Patjoja tai petivaatteita ei ollut, mantteli oli alusena ja reppu ja asetakki päänalusena. Päällyshousut jalassa ja villapusero päällä nukuttiin. Tällaista savottaa kesti toukokuun alkuun, jolloin suurin osa meistä pääsi kahden kuukauden maatalouslomalle. Heinäkuun alussa menimme taas Yli-Tornion kansanopistolle opintoja jatkamaan. Olimme siellä noin kaksi viikkoa ja höykytys oli älytöntä, ruoka huonoa ja nälkä jatkuva.  

 

Työmailla  

Pääsimme komennukselle Ii-jokisuulle puutavaran sortteerille. Valtavasta puutavarasumasta lajiteltiin eri yhtiöiden puutavara omiin pyräisiin. Hinaajat veivät sitten tavaran yhtiöiden varastoihin. Meitä oli ehkä 20 miestä, luutnantti oli johtajana, mutta hän lähti omille teilleen heti kun sai porukan tuotua työmaalle ja määrättyä yhden meistä johtajaksi, eikä häntä sen jälkeen näkynyt. Meillä oli Torniosta saatua armeijan muonaa ensi alkuun, oli ryynejäkin puuron keittoa varten, mutta ei kattilaa millä keittää. Tällä työmaalla oli kuitenkin keittiö, jossa keitettiin työmaalla oleville siviilityömiehille jonkinmoisia keittoja ostettavaksi. Kokit keittivät sitten meidänkin keitettävät, mutta ne muonat eivät riittäneet kuin muutamaksi päiväksi eikä meillä sen jälkeen ollut mitään syötävää. Pari päivää meni syömättä, mutta sitten ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kieltäytyä työn teosta. Työmaan siviilijohto oli nyt pakotettu jotenkin järjestämään meille syötävää. Se ei ollut helppoa kun olimme armeijan miehiä ja siviilissä ruoka oli kortilla. He saivat järjestettyä kuitenkin sellaisen ruokahuollon, että saimme aamulla kaurapuuroannoksen ja yhden suolasillin, iltaruokana oli perunakeitto tai hernekeitto, huononpuoleisia kumpikin. Leipää ei saanut eikä muutakaan särvintä, joten nälkäkausi alkoi taas. Työtä olisi pitänyt silti tehdä, mutta eihän se ollut mieluista. 

Eräänä pyhänä Ryynäsen Olli sanoi minulle, että lähdetään taloista kerjäämään leipää ja niin teimmekin. Työmaa oli melko kaukana taloista, mutta sitten tulimme vauraan näköisen talon pihamaalle. Menimme sisälle taloon, jossa oli avara pirtti ja naisväkeä kotona, kaksi nuorta naista ja vanhempi, joka oli talon emäntä. He kertoivat talon miesten olevan sotahommissa. Me sanoimme emännälle, että olemme sortteerityömaalla olevia sotilaita ja vähällä ruualla siellä, niin että meillä oli nälkä. Pyysimme heiltä syötävää ja he toivatkin pirtin pöydälle leipää, voita, suolakalaa ja maitoa ja kehottivat meitä syömään. Meidän syödessä he kertoivat kuulleensa siitä miten meitä työmaalla pidettiin nälässä. Kun olimme syöneet tarpeeksi, antoi emäntä vielä ruislimput mukaan, että saamme antaa toisille miehille vähän leipää. Kiittelimme ja toivotimme talon väelle hyvää. Hyvästelimme ja lähdimme hyvällä mielellä takaisin työmaalle.  

Olimme tällä sortteerilla noin kolme viikkoa. Meille tuli uusi johtaja, vänrikki Varis nimeltään ja komennus uuteen työmaahan Pudasjärvelle Livojoen uittoon. Menimme sinne kuorma-autolla, työmaa oli sydänmaalla kaukana asutuista kylistä. Autolla pääsimme Jäkälävaara -nimiseen taloon asti, jonne tie päättyi. Siellä yövyimme ja seuraavana päivänä jatkoimme matkaa jalkapatikassa. Kovat maat kuljimme polkuja pitkin ja suot pitkospuilla. Näin menimme joen latvavesille. Joen varressa oli hirsistä tehty iso metsäkämppä, johon majoituimme. Sinne oli uiton puolesta varattu meille muonaa. Kokiksi valitsimme Leväniemen Olavin Kärsämäeltä. Kokin tehtäviin kuului muukin muonan jako. Täällä meille maksettiin palkkaa samoin kuin siviilityömiehille, mutta ruuasta perittiin maksu.  

Keväällä yläpuolelle olevaan järveen oli uitettu paljon puuta ja se oli nyt varastossa siinä. Puutavaran uitto tapahtui nyt siten, että joen alkamiskohtaan rakennettu pato aukaistiin aamulla kun työ alkoi ja puita päästettiin tulemaan jokeen. Miehet oli jaettu siten, että kaksi miestä oli aina niin sanotussa vonkapaikassa joen koskipaikassa. Minä olin Väyrysen Einarin kanssa myös yhdessä paikassa vonkamiehenä. Vaatetuksena meillä oli armeijan kesävaatteet. Kun ilmat alkoivat viiletä ja sateitakin tuli, rupesi ajoittain palelemaan. Sitten eräänä päivänä Päiväröisen Iikka sairastui kuumeeseen, joka oli niin vakavaa, että Iikkaa piti lähteä viemään kantamalla Jäkälävaaran taloon tien päähän. Paarit tehtiin kahdesta riu’usta ja sotilasvöistä. Vänrikillä oli peitehuopa mukana, se pantiin alle ja Iikka makaamaan paareille. Neljä miestä lähti viemään Iikkaa talolle, vänrikki taisi olla viidentenä. Vuorotellen kannoimme kaksi miestä kerralla. Iikka oli iso ja vankka mies, joten pitkästi ei jaksanut kerralla kantaa. Taloon oli matkaa noin viisi kilometriä. Siellä oli puhelin, jolla tilattiin auto hakemaan Iikkaa sairaalaan. Me palasimme takaisin työmaalle raskas reissu takana. 

 

 

 

Rintamalle 

 

Syyskuun alkuun olimme uitossa ennen kuin lähtö tuli taas. Meidät vietiin kuorma-autolla Kemiin eräälle koululle johon oli majoitettu miehiä melko paljon ennen meitä. Seuraavana päivänä marssimme asemalle, jonne tuli miehiä muistakin Kemin majoituspaikoista. Meidät lastattiin junan härkävaunuihin, melko pitkä juna meistä tulikin. Sitten lähdettiin ajamaan Oulua kohti. Oulussa juna pysähtyi melko kauan, mutta junasta ei saanut poistua. Seuraavana päivänä juna lähti itäänpäin. Emme tienneet, minne meitä vietiin. Tulimme sitten ennen puolta päivää Vaalan asemalle, jonne lotat olivat järjestäneet ruokailun, hernekeittoa ja voileipiä oli syötävänä. Kemistä lähdettäessä meille oli jaettu useamman päivän kuivamuona, mutta silti lottien ruoka maistui hyvältä. Kun heillä oli vielä lauluesityksiä, niin pysähdys Vaalassa oli mieluinen.  

Matkaa jatkettiin itärataa etelään, mutta tietoa ei ollut siitä, minne olimme menossa. Vasta kun olimme valloitetulla alueella Neuvostoliiton puolella tiesimme, että rintamalle ollaan menossa. Aunuksen eräällä asemalla juna pysähtyi ja heti tuli radan varteen lapsia myymään meille marjamehua pulloissa. He myös vaihtoivat sitä leipään. Syrjemmällä seisoi noin kymmenvuotias tyttö jolla ei ollut mehua vaihdettavaksi. Minä juoksin tytön luokse ja annoin hänelle muonaan kuuluvan pitkulaisen ruisjunttaleivän. Kyllä tyttö lähti kiitettyään kiireesti juoksemaan kylään päin pakoon toisia lapsia, etteivät he saisi ryöstettyä leipää.  

Juna joutui odottamaan asemalla, koska rata oli vaurioitunut pommituksessa ja nyt sitä korjattiin. Aikanaan pääsimme jatkamaan matkaa ja tulimme Äänislinnaan. Siellä juna pysähtyi, mutta junasta ei saanut poistua. Matka jatkui ja lopulta tulimme Karhumäkeen, jossa juna tyhjennettiin ja sitten marssimme kaupungissa olevaan henkilötäydennyskeskukseen. Karhumäessä saimme taas olla nälissään. Olimme saaneet Kemissä niin monen päivän kuivamuona-annoksen, että jouduimme nyt olemaan ilman leipää, voinappia ja sokeriannosta pari päivää. Keitotkin olivat pelkkää vesivelliä. Nyt olisi ollut venäläistytölle antamani leipä tarpeen. 

Mitään palvelusta ei ollut. Minä kyllä jouduin yhtenä yönä vartioon torniin Äänisjärven rannalle. Muuten ei saanut poistua majoitusalueelta, sillä alkoi miesten lähettäminen täydennykseksi eri joukko-osastoihin. Kuuntelimme rintamalta kuuluvaa jylinää, ja hämärissä tykkien suulieskat välkkyivät taivaalla. Arvailimme, että minne suunnalle joutuisimme. Siellä, mistä tykkien jyske kuului, olivat venäläiset hyökänneet ja vallanneet useita tukikohtia. Suomalaiset olivat nyt aloittaneet takaisinvaltauksen, siitä jylinä oli lähtöisin. Muuten rintamilla oli asemasotavaihe meneillään.  

Sitten tuli päivä, jolloin miesten nimiä alettiin huutaa, joukossa oli myös minun nimeni. Meitä oli noin kolmenkymmenen miehen porukka, joille jaettiin kiväärit ja panoksia, sitten kahden kuorma-auton lavalle ja matkaan. Oli syyskuun loppupuoli ja kohta täyttäisin 19 vuotta. Meille ei kerrottu mihin olimme menossa. Tuntikausia viivyimme matkalla, joka vei meidät Seesjärven Suurlahteen. Täällä oli käyty nuo taistelut, joiden jyske oli kuulunut Karhumäkeen asti. Suomalaiset olivat aivan äsken saaneet vallattua nuo tukikohdat takaisin, mutta rintama oli vielä pitkään rauhaton, kovaa ammuntaa harjoitettiin kummallakin puolella. 

Etulinjassa oli nyt JR 25, jota myös piikkirykmentiksi kutsuttiin. Täällä oli toinen pataljoona. Nämä miehet olivat tehneet takaisinvaltauksen ja mieshukka oli ollut melkoinen. Niinpä meitä oltiin tuomassa täydennykseksi. Suurlahden kylän liepeillä asemissa oleva 5. komppania tuli saamaan meistä melkein jokaisen. Emme joutuneet suoraa päätä etulinjaan, vaan meidät majoitettiin taaemmaksi kaivetun varapuolustuslinjan lähelle siellä jo oleviin kahteen telttaan, jotka olivat suojaisessa paikassa. Kyllä siellä telttojen seutuvilla silti harhaluoteja lenteli. Yöllä kun oli pimeää saattoi nähdä kun valojuovaluodit risteilivät puiden lomissa, mutta niin korkealla, ettei niistä ollut vaaraa. Tuntui oudolta, kun oli joutunut tällaiseen paikkaan.  

Nyt meille ruvettiin antamaan koulutusta etulinjassa oloon että tottuisimme paukkeeseen, jota kuului ajoittain linjasta. Mehän olimme säästyneet äskeiseltä taistelulta. Jos siihen olisimme joutuneet, olisi se varmasti tappanut meistä melkoisen osan, tottumattomia kun olimme. 

Seuraavan päivänä nuori alikersantti tuli meidän luoksemme ja sanoi tulleensa antamaan meille sodankäynnin oppeja. Ensiksi katsottiin miten tulee menetellä kun hyökätään ja edessä on piikkilankaeste, miten siihen tehtäisiin aukko, josta sitten päästäisiin menemään läpi. Lähettyvillä oli espanjalaisista ratsuista tehty este. Alikersantilla oli mukanaan kasapanos. Ensin hän kertoi koko porukalle, miten tulee menetellä. Sitten hän antoi kasapanoksen minulle ja kehotti sytyttämään panoksen ja heittämään sen esteeseen. Minä en ollut ennen käsitellyt kasapanosta, joka painaa viisi kiloa ja sytytetään samoin kuin varsikäsikranaatti. Alikersantti huomasi, että minä epäröin heittää ja sanoi minulle, että anna panos hänelle niin hän heittää. Minä annoin panoksen ja hän neuvoi, että kun hän heittää, niin heti juostaan esteeltä poispäin ja kun räjähtää, niin heittäydytään maahan. Teimme näin, mutta emme kerenneet kovin pitkälle juosta kun panos jo räjähti ja kaikenlaista muraa tuntui tippuvan selkään. Mitään vammaa ei tullut, ja kun muran tippuminen oli loppunut, nousimme ylös. Minä juoksin esteelle, johon oli tullut aukko ja huusin, että "täällä aukko", niin kuin alikersantti oli käskenyt minun tehdä. Harjoitus oli tällainen, mutta tosi tilanteessa tehtävä ei olisi ollut näin helppo. 

Sitten siirryttiin varataisteluhautaan. Siellä alkoi harjoitus, jonka tarkoituksena oli totuttaa meitä paukkeeseen, jota linjasta ajoittain kuuluu. Käytimme taas viiden kilon kasapanosta ja nyt oli minun vuoro sytyttää se ja laittaa juoksuhaudan reunalle, jossa se räjähtää. Alikersantti neuvoi meitä, että on heti heittäydyttävä haudan pohjalle, ja jos on tupakkaholkki, niin se pannaan poikittain hampaiden väliin, että korvat eivät mene lukkoon ilmanpaineesta. Minä poistin panoksen varren korkin ja otin sytyttimen narusta ja nykäisin. Nyt oli panos pantava kiireesti taisteluhaudan reunalle ja sitten heittäydyttävä haudan pohjalle, mutta miehiä makasi jo siinä niin, että minä en mahtunut kuin noin viiden metrin päähän panoksesta. Se räjähti melkein heti kun olin pitkänäni ja holkki hampaissa. Räjähdyksessä vasen korvani meni lukkoon niin, etten kuullut sillä mitään pitkään aikaan. Sitten kun rupesin kuulemaan jotain, alkoi korva soida kuin pilli. Tämä oli sellaista jaksottaista: väliin oli aikoja, jolloin kuulo oli normaali ja sitten taas alkoi pilli soida. Harjoitukset loppuivat tähän, syksy oli jo niin pitkällä, että lokakuun ensimmäiset päivät vuonna 1942 tulivat ja ilmat kylmenivät. 

Eräänä aamuna oli lunta jonkin verran ja räntää satoi. Aamupäivällä teltalle tuli nuori sotamies, joka sanoi olevansa linjassa olevan 5. komppanian toisen joukkueen lähetti. Hän sanoi tulleensa hakemaan kahta miestä mukaansa. Paperilapussa oli minun ja Väisäs Antin nimet. Antti oli kotoisin Mäläskän kylästä. Lähetti sanoi, että pankaa varusteet kasaan niin lähdetään. Hän kulki edellä tulojälkiään pitkin, jotka vielä näkyivät sulavassa lumessa. Tulimme rämeiseen maastoon. Siinä virtasi kapea puro, joka laski Seesjärveen. Ylitimme puron ja jonkun matkan päässä räme muuttui harvahkoksi mäntymetsäksi, jonka jälkeen alkoi aukea. Ennen kuin tulimme aukealle lähetti pysähtyi ja sanoi meille, että nyt rupeaa ryssä näkemään meidät, kun menemme aukealle. Siinä seistessämme kuului venäläisten puolelta kranaatinheittimen lähtölaukauksia. Lähetti sanoi, että katsotaan, minne kranaatit putoavat. Hän meni vahvan männyn taakse seisomaan ja me löimme maihin. Kohta alkoivat kranaatit räjähdellä, mutta melko kaukana meistä tukikohdan alueella. Nousimme Antin kanssa ylös ja keskityksen loputtua lähdimme menemään tukikohtaan. 

Mennessämme ylitimme Maaselän asemalta tulevan tien, joka meni Suurlahden kylän kautta ja jatkui Seesjärven rantatienä. Tiellä näkyi äskeisen taistelun jäljiltä miinaan ajanut hyökkäysvaunu ja kaksi muuta vaunua, jotka olivat palaneet romuksi panssarintorjuntatykin ammuksen osuttua niihin. Niiden sisuksista nousi vielä jonkin verran savua. 

Vähän matkan päässä oli tukikohdan ensimmäinen korsu. Siitä alkoi juoksuhauta, joka vei taisteluhautaan ja etulinjan pesäkkeisiin. Korsussa asuivat toisen joukkueen 3. ja 4. ryhmä. Noin kahdenkymmenen metrin päässä juoksuhaudan oikealla puolella oli toinen korsu, jossa asuivat 1. ja 2. ryhmä. Tästä korsusta noin kolmenkymmenen metrin päässä juoksuhautaa pitkin mentäessä oli kaksi muuta korsua, yksi juoksuhaudan kummallakin puolella. Konekivääri- ja panssarintorjuntamiehiä asui vasemmanpuoleisessa korsussa, koska sen vieressä oli tykkiasema. Oikeanpuoleisessa korsussa asui toisen joukkueen johtaja vänrikki Tukkimäki kahden lähettinsä kanssa sekä tykistön ja heittimen tulenjohtajia. Toisen lähetin nimi oli Toivonen. Meitä kuljettanut lähetti, Hietasen Hessu nimeltään, vei meidät tähän korsuun ja siellä Antti ilmoitti Tukkimäelle, että joukkueeseen on tullut kaksi täydennysmiestä mainiten meidät nimeltä. Vänrikki sanoi Hietaselle, että vie nämä pojat 1. ja 2. ryhmän korsuun alikersantti Penttilän Paven ryhmään. Sinne menimme ja niin meistä tuli etulinjan miehiä. 

Viidennen komppanian päällikkö oli meidän sinne mennessä kapteeni Vikström, suomenruotsalainen, joka ei täysin hallinnut suomen kieltä. Meitä kestisiä oli tässä komppaniassa useita. Ensimmäisessä joukkueessa olivat Ryynäsen Olavi ja Eino Savilampi, neljännessä joukkueessa Pennasen Heikki ja Seppäsen Arvo ja tässä toisessa joukkueessa minä ja Väisäs Antti. Meidän joukkueessamme varajohtajana oli kersantti Teräväinen. 

Etulinjan korsut olivat maahan upotettuja puolijoukkueen korsuja. Niissä oli hirsiseinät ja kattona moninkertainen hirsirakennelma. Kiviä ja maata oli hirsivarvien välissä ja päällimmäisenä paksuna kerroksena. Kaksikerroksiset makuulaverit olivat ovelta katsottuna kummallakin puolella korsua. Ovensuussa oli kamina ja keskellä kapea pöytä.  

Tässä tukikohdassa ei ollut paljon miehiä, sillä kun menimme korsuun, niin siellä oli muistaakseni ennestään vain kymmenkunta miestä, toisen ryhmän johtaja alikersantti Penttilä ja ensimmäisen ryhmän johtaja Matti Hohti. Hietanen sanoi Penttilälle, että tässä on sinulle kaksi miestä ja me sanoimme nimemme. Penttilä vastasi, että tervetuloa tähän kurjaan sakkiin. Korsuun oli edellisenä päivänä tullut neljä samanikäistä miestä kuin me Väisäsen kanssa, 1923 syntyneitä. Katsoimme itsellemme makuupaikat ja merkitsimme ne manttelilla ja repulla sekä vastailimme kysymyksiin, että mistä päin Suomea olimme tulleet. Sitten Penttilä lähti näyttämään meille taisteluhautaa, pesäkkeitä ja vartiopaikkoja. Hän osoitti myös venäläisten asemat, välimaaston esteet sekä muut huomioon otettavat asiat. 

Tukikohdan nimi oli Hertta, sen oikealla puolella oli Ruutu ja vasemmalla Pata, nämä olivat 5. komppanian lohkon tukikohtia. Taaempana oli komppanian komentopaikka ja töpinä vielä sen takana. Komppanian päällikön korsun lähellä oli reservijoukkueen korsu, jossa joukkueet olivat vuoronperää levossa. Välimaasto Hertan kohdalla oli suoperäistä ja avointa ja se oli alempana kuin suomalaisten ja venäläisten taisteluhaudat ja pesäkelinjat, sillä maasto nousi melko paljon molemmilla puolilla. Venäläisten puolella oli enemmän metsää. Taisteluhaudan edessä noin kolmenkymmenen metrin päässä oli lieriömäinen piikkilankaeste. Esteestä noin kahdenkymmenen metrin päässä oli Maaselän asemalta Seesjärven rantaan menevä pistorata. Radan varteen vartiopesäkkeen kohdalle oli taistelun aikana kaatunut yhdeksän venäläistä. Ruumiit mätänivät nyt paikallaan, Penttilä varoitti luulemasta niitä pimeässä eläviksi. Järven rannalla Pata –tukikohdan alueella oli ollut sahalaitos. Siitä olivat vielä perustukset jäljellä. Tukit oli luultavasti uitettu sahalle Seesjärveä pitkin, ja sahan takia pistoratakin lienee rakennettu. Radan varressa oli vielä kaksi öljysäiliötä, joissa oli öljyä. Radasta noin viidenkymmenen metrin päässä oli suomalaisten tekemä espanjalaisista ratsuista aikaan saatu jono miinoitettuja piikkilankaesteitä. Näin oli välimaasto tarkastettu ja palasimme Penttilän mukana korsuun odottamaan ensimmäistä vartiovuoroa, joka olisi iltayöstä. 

Olimme uskoneet, että etulinjassa olisi tarpeeksi syötävää, mutta jouduimme pettymään. Nälkä jatkui, sillä keitot olivat vesivellejä. Näkkileipää saatiin viisi ruutua päivässä ja sen lisäksi voi- ja juustonappi sekä sokeria seitsemän palaa. Herukanlehtiteetä oli, sitä sai keittää. Joillakin miehillä oli myös kotoa paketissa lähetettyä kahvin korviketta. Paljon mainostettuja tuntemattoman sotilaan paketteja ei etulinjan korsuihin riittänyt, ne menivät takaportaiden miesten suihin. Ruokapuoli jatkui melko pitkään tällaisena, kunnes lähempänä joulua leipää tuli sen verran, että sitä sai syödä niin paljon kuin jaksoi. Silloin tällöin saatiin marmeladiannos ja viisi voileipäkeksiä, joita sanoimme koirankekseiksi. Muutama vitamiinipilleri saatiin myös joskus. Ruoka oli samanlaista koko sodan ajan, keitot tosin saattoivat ajoittain huonontua entisestään. Tupakkaa saatiin kolme kappaletta päivässä muonan mukana. Näiden muonatupakoiden lisäksi sai pataljoonan kanttiinista käydä ostamassa korviketupakoita, joissa ei ollut oikeaa tupakkaa. Niinpä tupakantuska oli jatkuva tauti.  

 

Ensimmäinen vartiovuoro 

 

Vartiointi oli järjestetty niin, että joka joukkueella oli kaksi päivä- ja neljä yövartiopaikkaa. Vartiovuoro kesti kaksi tuntia. Miesten vähyyden vuoksi yöllä ei ollut kuin yksi mies vuorollaan vartiopaikalla. Se ei ollut luvallista, vaan vartiossa olisi pitänyt olla pareittain. Olisi kyllä saanut ilmoittaa, jos ei olisi uskaltanut olla yksin vartiossa, mutta kukaan ei ilmoittautunut niin araksi. Koska minä ja Väisänen olimme uusia miehiä linjassa, määrättiin meille ensimmäiselle vartiokerralle kuitenkin vanhempi mies kaveriksi. Niinpä kun minun vartiovuoroni alkoi muistaakseni kymmenen aikaan, lähti mukaani mies, joka oli ollut pitkään rintamalla. Oli pilvinen, pimeä iltayö kun menimme vartiopesäkkeeseen. Jalkaväkiaseiden tulitusta oli melkoisesti, valojuovaluodit lentelivät kuin tulikärpäset. Kaveri varoitteli minua, että koeta pysyä ammunnan aikana matalana, tai muuten voi käydä huonosti. Minua jännitti kovasti tämä ensimmäinen kokemus vartiossa olosta. 

Olimme olleet noin puoli tuntia vartiossa, kun kaveri ehdotti, että jos minä uskallan jäädä yksin, hän lähtee korsulle keittämään korviketta, juo ja tulee takaisin. Sitten minä voisin vuorostani käydä juomassa korviketta. Minä suostuin vaikka tahtoi pelottaa. En osannut silloin ajatella, että vartiopaikalta poistuminen on vakava rikos, josta voi joutua sotaoikeuteen. Luulin, että tällainen on täällä tapana, kun kokenut mies sitä ehdotti. Niin hän lähti ja minä jäin yksin.  

Vartiopesäkkeet oli kaivettu taisteluhaudan reunaan noin 2 x 2 metrin laajuisiksi ja puolentoista metrin syvyisiksi montuiksi ilman kattoa. Välimaastoon päin oli ampumakolo ja montun seinille oli tehty hyllyjä patruunoita, käsikranaatteja ja muita tarvikkeita varten. Aseena oli pikakivääri, konepistooli ja kivääri. Valopistoolikin oli, mutta siihen ei ollut riittävästi panoksia. Valopatruunoina oli koronapelin napin näköisiä panoksia. Panos pantiin pikakiväärin liekinsammuttimeen ja ammuttiin ilmaan. Pesäkkeestä lähti puhelintapsi meidän korsuun, jossa oli lehmänkello. Tapsia nykimällä kello alkoi soida korsussa, mutta hälyttää sai vain todellisessa hätätilanteessa. Tällaisen arsenaalin kanssa minä olin jäänyt yksin pesäkkeelle vartioon. Siinä seisoessa alkoi tulla mieleen, että mitä jos ryssä pimeän turvin hiipii lähelle. Muistin puheet siitä miten venäläinen koittaa tulla vankia sieppaamaan ja kun molemminpuolinen ammunta vielä jatkui ajoittain, aloitin minäkin ammunnan vuoroin konepistoolilla ja pikakiväärillä. Täytin kiireesti lippaat ja ammuin taas. Ajattelin, että tästä kohtaa ei tulla tukikohtaa valtaamaan.  

Niin aika kului eikä vartiokaveria kuulunut takaisin. Ihmettelin, mitä oli oikein tapahtunut. Sitten vartiovuoron loppuessa tuli seuraava vartiomies, joka kertoi, että kaverini oli haavoittunut selkään korsun lähellä. Korsussa eivät olleet huomanneet, että vartiossa oli ensikertalainen yksin. Mies kysyi, että pelottiko, mutta minä en myöntänyt, että olin pelännyt.  

Rintamalle tulo ja ensimmäinen vartiovuoro ovat pysyneet tarkasti muistissa. Tästä eteenpäin kirjoitan vain sellaiset tapahtumat, jotka ovat mielestäni olleet jollakin tavalla erikoisia ja kertomisen arvoisia.  

 

ASEMASODAN AIKA 

 

 

Asemasodan aika kului niin, että vuoroin oltiin lepovuorossa ja sitten taas linjassa, mutta tukikohdat vaihtuivat lepovuorojen jälkeen. Vartiossa oli uskallettava edelleen olla yksin. Rintama alkoi rauhoittua ja meille tuli määräys, että turhaa ammuntaa on vältettävä patruunoiden säästämiseksi. Aseita täytyi tietysti ajoittain kokeilla, että ovat toimintakunnossa kun niitä tarvitaan.  

Tultiin sitten marraskuun 7. päivään, joka on ryssän vallankumouksen vuosipäivä. Meille tuli käsky olla valmiina jos naapuri yrittää hyökätä. Päivä kului rauhallisesti, mutta iltamyöhällä alkoi meidän tukikohtamme alueelle melko kova keskitys. Kranaatteja tuntui olevan runsaasti, korsun lähelle niitä tuli niin paljon, että hiekkaa valui korsun katosta kuin olisi satanut. Odotimme, että milloin vartiomies hälyttää. Kyllä jännitti ja pelotti. Jyskettä kesti melko pitkään, ennen kuin soittokello alkoi kilistä. Juoksimme kiireesti juoksuhautaa pitkin pesäkkeille. Keskitys oli laantumassa eikä meistä kukaan haavoittunut. Näin pääsimme pesäkkeeseen, josta hälytyslanka tuli korsulle. Vartiomies sanoi kuitenkin, ettei mitään hätää ollut eikä hän ollut hälyttänyt. Palasimme takaisin korsulle ja saimme selville, että kranaatti oli räjähtäessään katkaissut hälytyslangan ja kello oli sen vuoksi soinut. Olimme helpottuneita, sillä pilkkopimeänä yönä olisi hyökkäyksen torjuminen ollut vaikeaa ja miehiä olisi menetetty. 

Korsussa hälytystä odottaessamme huomasin, että ryhmänjohtajamme Paavo Penttilä oli kovasti hermostunut. Myöhemmin kun vuorolomat alkoivat vetää, niin hän ei enää palannut lomaltaan. Liekö syynä ollut hermojen menetys vai se, että hän oli jo vanhempi mies. 

Elämä Hertta –tukikohdassa jatkui. Kävimme vartiossa edelleen yksin, kunnes tuli määräys, että yöllä ei saa olla yksin vaan on oltava parivartiot. Nukkumiseen ei nyt jäänyt paljon aikaa, ilmat kylmenivät ja vaatetus ja ruoka oli huonoa. Oli se kyllä raskasta aikaa. Sitten marraskuun alkupuolella pääsin 12 vuorokaudeksi vuorolomalle. Matkustamiseen kului neljä vuorokautta. Seesjärveltä meidät vietiin kuorma-autoilla Karhumäkeen, josta matkaa jatkettiin junalla. Junat olivat niin täyteen ahdettuja, että niihin ei tahtonut millään sopia. Jos sattui saamaan istumapaikan, ei siitä voinut lähteä kovin pienestä syystä. Vessassa käynnin aikana paikka oli täytetty. Istumapaikkojen takia tahtoi junassa olla koko ajan rähinää.  

Loman aikana toinen joukkue oli päässyt lepovuoroon, joten lomalta palattuani sain olla muutaman päivän reservikorsussa. Sieltä jouduimme Pata –tukikohtaan, se sijaitsi siinä, mistä Seesjärven Suurlahti alkaa. Tukikohdan alueella oli ollut melko iso rakennus, jonka raunioihin oli tehty vartiopaikkoja. Juoksuhaudat oli kaivettu rakennuksen perustuksien alitse, joten niitä pitkin joutui menemään ryömimällä, muuten ei sopinut. Korsu oli niin iso, että siihen sopi kolme ryhmää. Ensimmäinen ryhmä oli pienessä korsussa, joka oli tehty taisteluhaudan välittömään läheisyyteen. Isomman korsun edustalla oli sellainen kohta, jota ryssän tarkka-ampujat pitivät valoisana aikana silmällä. Siinä kohtaa ei sietänyt päätä nostaa. 

Kun olimme vielä Hertassa, saivat nämä tarkka-ampujat uhrikseen suomalaisen majurin. Lunta oli jo maassa, kun majuri oli kävellyt pitkin maantietä, joka menee Suurlahden kylään. Pata-korsun edestä oli hänelle huudettu, että ei saa mennä tietä eteenpäin, sillä ryssä näkee ja ampuu. Tästä huolimatta majuri ei ollut pysähtynyt. Kohta oli kuulunut laukaus ja majuri oli kaatunut, mutta ei ollut heti kuollut. Tämä tapahtui puolen päivän aikoihin. Nyt kun lääkintämiehet yrittivät mennä hakemaan majuria, niin heitä kohti oli ammuttu niin, että majuri oli jätettävä tielle siksi kunnes ilta alkoi hämärtää. Ei tiedetty varmasti, oliko hän tajuissaan, mutta heikkoa valitusta oli kuulunut. Kun häntä viimein päästiin hakemaan, oli hän jo kerinnyt kuolla. 

Ennen joulua sattui erikoinen tapaus. Oli lauha, kostea tihkusateinen päivä. Lunta oli kyllä ja pakkastakin oli ollut aiemmin. Puolen päivän tienoilla alkoi venäläisten puolelta tulla lentokoneita. Ne lensivät matalalla, koska pilvetkin olivat matalalla, eivätkä ampuneet tai pommittaneet, lensivät vain tukikohdan yli. Kun ne ehtivät takaportaiden päälle, alkoi sieltä kuulua ilmatorjuntatykkien ammuntaa, vaikka ilmatorjuntamiehet olivatkin tulleet yllätetyiksi. Koneiden lentäessä takaisin ilmatorjunta sai ammuttua yhden koneen alas. Se putosi vetelälle suolle ja upposi niin, että vain pyrstö jäi näkyviin ja siivenkappaleita ympäristöön. Lentäjä meni koneen mukana suohon. Toiseenkin koneeseen saatiin osuma, mutta se lensi savuten omalle puolelleen. Neljättä konetta ajoi suomalainen hävittäjä takaa ja sai siihen osuman niin, että se alkoi savuten pudota omalle puolelleen. 

Joulukuu 1942 oli jo niin pitkällä, että tuli jouluaatto. Se oli tavallinen päivä muiden joukossa, meidän korsuun ei tullut tuntemattoman sotilaan paketteja eikä muutakaan hyvää. Illalla kun tulin vartiovuorosta kahdeksan jälkeen ja riisuin lumipukua ja manttelia päältäni, petini vieressä aukesi korsun ovi ja sisään työntyi koppalakkisia miehiä. Siinä oli rykmentin ja pataljoonan komentajat, komppanian päällikkö ja pataljoonan pappi. Mukana oli myös Iitin seurakunnan pappi ja meidän joukkueenjohtaja. Oli siinä vieraita kerraksi. He sanoivat tulleensa toivottamaan joulurauhaa. Toinen papeista piti iltahartauden. Vieraat ihmettelivät kun meillä ei ollut joulukuusta. Eipä siinä ympäristössä ollut muuta kuin joku männyn taimi siellä täällä, aukeaa kun oli. Ja eihän meillä ollut mitään aihetta juhlia, sillä sama työ jatkui yötä päivää olipa juhla tai arki.  

Heti joulun jälkeen meille tuli yksi täydennysmies, Lapin miehiä sanoi olevansa. Hän oli ollut linjassa aikaisemmin, joten hän kävi yksin vartiossa niin kuin me muutkin. Eräänä yönä hän oli saanut luodin päähänsä ja kuollut pesäkkeen pohjalle. Sieltä hänet löysi seuraava vartiomies. Siihen loppui taas yhden miehen vartiot, tuli määräys, että pimeän aikana pitää olla parivartiot. Silloin ei taas joutanut paljon nukkumaan yön aikana, miehiä kun oli vähän linjaporukoissa. Tätä jatkui jonkin aikaa, mutta sitten vaihdettiin taas yhden miehen vartioon. Parivartion pito oli liian rasittavaa hommaa. 

 

 

VUOSI 1943  

 

 

Vuosi vaihtui ja tuli tammikuu 1943. Vuoden ensi päivinä olin iltayöstä palannut vartiosta korsulle, päässyt nukkumaan ja kerinnyt nukahtaakin, kun tuli äkkiherätys. Joku ampui konepistoolisarjoja korsussa. Unesta selvittyä huomattiin, että kipinämikko ampuu korsun laipioon. Hän selitti, että laipio on syttynyt palamaan ja hän yrittää sammuttaa paloa ampumalla, mutta eihän se onnistunut. Tässä korsussa laipioon oli pantu pahvia ylejään ettei mura valuisi niskaan keskitysten aikana maan täristessä. Nyt pahvia ruvettiin repimään että nähtäisiin mihin asti tuli oli levinnyt. Se oli levinnyt jo isolle alueelle, joten ei auttanut muu kuin lähteä evakkoon pakkasyöhön. Korsu yltyi palamaan niin että liekkejä alkoi näkyä katon läpi valaisten pimeää yötä. Naapuri ryhtyi nyt ampumaan korsun seutua kranaatinheittimillä joten siitä oli lähdettävä loitommalle turvaan. Korsu paloi ja kun makuulavereiden alla oli patruunoita ja kranaattilaatikoita, alkoivat ne pitää melkoista pauketta. Kun ryssän keskitys loppui palasimme korsun lähelle lämmittelemään.  

Siinä olimme välillä vartiossa käyden aamuun asti, sillä meille ei äkkiä saatu järjestettyä majoitusta. Tukikohdassa oli konekiväärin pieni korsu ja vielä tulenjohtueen korsu joihin meitä sitten majoitettiin. Minä ja Väisänen jouduttiin konekiväärimiesten korsuun. Kun menimme sinne, oli siellä pontikankeitto käynnissä. Toiset vähän aluksi aristelivat meitä, kunnes sanoimme, että keittäkäähän soppa valmiiksi. Niillä oli keittoaineena konekiväärin jäähdytysneste eikä pontikasta tullut juotavaksi kelpaavaa.  

Korsu paloi ja savusi viikkokausia. Uuden korsun teko alkoi mutta sitä ei voinut tehdä kuin yöaikaan. Rotille tuli myös kortteerin vaihto, ne juoksentelivat juoksuhaudoissa pesää vailla. Uusi korsu ei kerinnyt valmistua siihen mennessä kun pääsimme lepovuoroon, ja kun jouduimme taas linjaan, oli jo tammikuun loppupuoli. Majoituimme tuttuun Hertta –tukikohtaan siihen korsuun, jossa joukkueenjohtaja asui silloin kun Väisäsen kanssa tulimme Herttaan. Nyt saimme radion korsuun. Siinä oli voiman lähteenä kuivaparisto, jota sanottiin anodiksi. Koska radiota kuunneltiin paljon, kului anodi melko pian loppuun ja kun armeija ei antanut uutta niin anodi piti hankkia porukalla. Tähän joukkueeseen oli tullut täydennysmies Turusta, Armas Virta, ja hän sanoi, että kun hän pääsee lomalle niin hän voi Turusta saada uuden anodin. Muistaakseni Virran lomaa aikaistettiin. Anodit olivat mustan pörssin tavaraa siviilissä mutta Virta sai hankittua meille uuden anodin. Virran palattua lomalta maksoimme anodin hänelle porukalla ja pääsimme taas kuuntelemaan radiota. 

Tukikohdan edessä radan varressa oli melkoinen kasa viidenkymmenen litran tynnyreitä männyn pihkaa. Niitä ruvettiin hakemaan nyt pimeän aikana pois sieltä, koska teollisuus Suomessa tarvitsi pihkaa ja oli luvannut maksaa siitä. Minä en uskonut maksun saamiseen enkä hakenut yhtään tynnyriä. Niiden hakeminen välimaastosta oli vaarallista, koska tynnyrit aiheuttivat kolinaa, joka kuului venäläisille asti. Nämä rupesivat ampumaan kranaatteja, mutta siitä ei tullut vahinkoa kenellekään tynnyrin hakijalle. Kyllä hakijat saivat myöhemmin maksun työstään. Hertan edessä oli myös öljysäiliöitä, joissa oli voiteluöljyä ja siitähän oli suomalaisilla kova puute. Niin me aloimme aina yön aikana ottamaan öljyä 200 litran tynnyreihin. Öljyä riitti kymmeniin tynnyreihin. Töpinän miehet hakivat hevosilla tynnyreitä ja veivät öljyn takaportaiden käyttöön. 

Talvella 1943 oli paljon lunta ja kevätpuolella miehen kantavat hanget. Suomalaisten piikkilankaeste oli melkein kokonaan lumen peitossa. Asemasotaa käytiin ja tarkka-ampujat kyttäsivät molemmin puolin, joten piti olla varovainen. Meidän joukkueessa oli yksi Halsuan mies tarkka-ampujana. Piiskatykin ammunta oli minusta kauheaa, se kun äänsi niin kuin piiskan sivallus. Sen äänen kuullessaan piti painua matalaksi. Myös jos kuuli tykistön ja kranaatinheittimen lähtölaukauksia piti olla tarkkana, että minne ammukset menevät. Me kävimme vartiossa ja olimme varuillamme. 

 

 

 

Tapauksia keväältä 

 

Korsun laverilla minulla oli toisella puolella Väisäsen Antti ja toisella puolen Falck –niminen mies Kouvolan puolesta kotoisin. Tämä Falck toi maaliskuulla lomareissultaan hiivaa ja aikoi tehdä kiljua. Kun muuta astiaa ei ollut niin hän pani kenttäpulloon annossokeria, leivänmuruja, hiivan ja vettä noin litran verran. Pullo pantiin sitten korsun seinälle naulaan. Kun kilju alkoi käydä piti pullon korkkia aina välillä aukaista, ettei pullo räjähtäisi. Niin kilju kävi ja pullo pullisteli ja tuli pyöreäksi. Koko korsun väki seurasi miten kiljun teko onnistuu. Viikon verran aine kävi ja sitten eräänä päivänä Falck otti pullon ja alkoi maistella ainetta. Hän antoi sitä minulle vähän pakin kanteen, että sain maistella. Pahalta maistui, mutta hyvin käynyttä se oli. Falck ryypiskeli iltapäivän aikana pullon tyhjäksi ja tuli sen verran humalaan, että alkoi lauleskella. Nyt meille tuli ongelma, koska miestä ei voinut laittaa yksin vartioon. Niin päätettiin, että jonkun on mentävä hänelle kaveriksi, koska vapautusta vartiosta ei voitu hyväksyä humalan takia. Linjassa ollessa kun ei ollut tapana ryypiskellä. Joukkueen johtaja määräsi minut menemään sillä perusteella, kun olin maistanut vähän kiljua ja olin Falckin vieruskaveri makuulaverilla.  

En muista mihin aikaan Falckin vartiotuuri oli, mutta menimme aikanaan yhdessä vartiopesäkkeeseen. Minun piti huolehtia vartioinnista, sillä kaveri höpisi omiaan eikä välittänyt vartioinnista ollenkaan. Jonkun aikaa siinä oltuamme Falck hyppäsi pois pesäkkeestä ja sanoi, että hänpä lähtee käymään venäläisten puolella. Minä en reagoinut asiaan mitenkään, sillä eihän toisen puolelle mennä noin vain ja Falckia pidettiin vielä aranpuoleisena miehenä. Mutta niin hän lähti kävelemään piikkilankaesteelle päin, pysähteli ja huuteli kaikenlaista soopaa mennessään. Minä ajattelin että ei se pitkälle mene mutta kun hän alkoi olla lähellä estettä minun oli pakko juosta perään. Tavoitin hänet siinä piikkilankaesteellä ja sanoin, että nyt palataan takaisin, mutta Falck huusi vielä venäläisille että tulkaa täältä hakemaan leipänne päälle voita ja marmeladia, sitä saatte meiltä. Eihän niitä ollut meillä itselläkään. Palasimme pesäkkeeseen takaisin. Kumma asia tässä on se, kun ryssä ei ampunut meitä vaikka oli selkeä pakkasyö ja meillä likaiset lumipuvut päällä, joten näkivät meidät varmasti. 

Tämän tapauksen jälkeen tapahtui Pata –tukikohdassa myös sellaista, joka kannattaa mainita. Meidän joukkueesta piti antaa yksi aliupseeri ryhmänjohtajaksi. Niin alikersantti Matti Hohti joutui lähtemään sen ryhmän johtajaksi, joka asusti pienessä korsussa taisteluhaudan vieressä. Miten lie sitten eräänä yönä päässyt tulemaan venäläinen viiden miehen partio aivan pesäkkeiden läheisyyteen niin, etteivät vartiomiehet olleet huomanneet näitä. Hohti oli päivällä ruokailun aikaan vartiossa eikä hänkään huomannut partiota, se kun oli lumeen kaivautuneena odottamassa sopivaa hetkeä hyökätäkseen tämän pienen korsun kimppuun. Ruokailun ajan keskellä päivää katsoivat sopivaksi hetkeksi, hyppäsivät lumesta ja tulivat juosten kohti. Nyt Hohti huomasi miehet, mutta nämä kerkesivät ampua Mattia rinnasta läpi toisen keuhkon kohdalta. Matti pystyi kuitenkin ampumaan konepistoolilla niin että partiolla tuli pakoon lähtö. Pääsivät jokainen omalle puolelleen ennen kuin Matti sai apuvoimia. Tämä haavoittuminen oli Matille jo kolmas kerta. Me täällä Hertassa kuuntelimme, että mikä rähäkkä se siellä Pata –tukikohdassa on menossa. Ammunta ei kestänyt kuin hetken ja tilanne oli ohi. Sitä kyllä ihmettelimme, että miten partio pääsi melko avoimessa maastossa tulemaan niin ettei sitä huomattu. Taitavia miehiä olivat, täytyy myöntää. Tämän tapauksen jälkeen olimme tarkkoja vartiomiehiä niin etteivät partiot onnistu yllättämään.  

Niin kului maaliskuu Hertassa. Huhtikuun alkupäivinä muutimme sitten Ruutu –tukikohtaan. Meidän komppaniaa alettiin nuorentamaan, vanhat miehet saivat halutessaan muuttaa toisiin yksiköihin ja nuoria miehiä tuli tilalle. Olimme säästyneet miesmenetyksiltä. Hohti kyllä haavoittui mutta ketään ei kaatunut Lapin miehen jälkeen. Tämä oli hyvä asia mutta muuten oli kurjaa. Ruoka oli huonoa ja vaatetus myös, kyllä osasi palella vartiossa ollessa. Tämä Ruutu oli maastoltaan matalaa, mutta puustoa oli pystyssä. Suomalaisten puoli oli matalaa ja osittain soista, välimaastossa virtasi pieni puro. Sen rannat olivat ryteikköistä metsää. Venäläisten puoli oli mäntyä kasvavaa rinnettä. Piikkilankaestettä ei ollut, sillä taisteluhautojen väli oli paljon lyhyempi kuin Hertan kohdalla. Se ei ollut paljon enempää kuin sata metriä. Meillä oli kaksi korsua, iso ja pieni. Se ryhmä, jossa minä olin, asui pienemmässä korsussa. Kävimme vartiossa kuten ennenkin. Nythän alkoi jo pimeän aika olla paljon lyhyempi kuin talvella ja se helpotti vartiointia.  

Siinä kului huhtikuu ja tuli vapunaika. Minun loman oli määrä alkaa vappuna. Meidän joukkueessa oli sellainen käytäntö, että lomalle lähtöpäivää edeltävänä yönä ei tarvitse mennä vartioon, ettei vaan satu haavoittumaan tai kaatumaan juuri ennen lomaa. Nyt kun lumi oli alkanut sulaa tuli meidän korsun lattiallekin vettä jo melkoisesti. Myös juoksuhaudan ja pesäkkeiden pohjalla oli vettä ja kun ei ollut kumikenkiä niin jalat kastuivat ja niitä alkoi palella. Kyllä oli kurjaa kun Suomen armeija ei huolehtinut paremmin etulinjan miehistä. Takaportaiden miehet söivät tuntemattomien sotilaiden paketit ja muut eväät ja pitivät parhaat vaatteet. Sellainen komento oli silloin. 

Palataan vielä tähän kevään tulva-aikaan. Ruutu-tukikohta oli alavaa maastoa suomalaisten puolelta, ja tämä pieni korsu, jossa meidän ryhmä asui, oli vielä alavammalla paikalla kuin iso korsu. Siellä ei vesi tullut korsuun mutta meillä tuli. Päivittäin piti sankoilla kantaa vettä korsusta. Yön aikana tuli vettä niin että pahimpina öinä vedenpinta nousi melkein makuulaveriin asti. Juoksuhaudassa ja vartiopesäkkeissä vettä oli noin puoli metriä. Pohjalle tuotujen puiden päällä siellä koitettiin olla.  

Nyt oli vapunaattopäivä ja arvailimme, että minkälaisen vapun vastaanottojuhlan naapuri järjestää. Päivän aikana ei tapahtunut mitään erikoista, mutta iltayöllä hälytyskello korsussa alkoi soida. Samalla alkoi heittimen kranaatteja tulla tukikohtaan. Siinä ei auttanut muu kuin mennä kiireesti asemiin. Minä kysyin joukkueen varajohtaja kersantti Teräväiseltä, että lähdenkö mukaan vaikka lomallelähtö on huomenna. Hän sanoi että tule mukaan ja niin menimme juoksuhautaa pitkin kranaattien räjähdellessä ympärillä. Pääsimme ehjinä asemiin asti ja siellä oli täysi rähinä käynnissä kun ryssä oli tulossa melko isolla partiolla tukikohtaamme. Mutta koska vartiomiehet olivat huomanneet ajoissa hyökkäykseen tulevat miehet ja ryteikköinen puronvarsi ja konepistooli- ja pikakiväärituli hidasti hyökkääjiä, tyssäsi hyökkäys. Mekin kerkesimme antaa tulitukea vartiomiehille ja oma tykistö ampui keskityksen hyökkääjien niskaan. Hyökkääjät näkyivät hyvin pakoon mennessään mustaa metsää vasten koska heillä oli lumipuvut päällä. Hanki oli vielä maassa ja se kantoi miehen hyvin joten partion oli hyvä liikkua ja se perääntyi omalle puolelleen. Tykistökeskityksen jälki oli mustalla muralla, kyllä sieltä ei varmasti selvinnyt elävänä ketään. Pidimme asemat miehitettyinä vielä melko kauan. Sitten kun mitään ei enää kuulunut, jäivät vartiomiehet vartioon ja me muut palasimme korsulle. Sellainen oli vapun vastaanotto vuonna 1943. 

Vapunpäivä tuli ja minun lomani alkoi. Lunta oli vielä runsaasti maassa kun lähdin. Lomalaisia vietiin kuorma-autoilla Karhumäkeen, siitä lähti juna iltamyöhällä ja sillä jatkettiin matkaa. Juna oli täysi ja siihen lisättiin vaunuja Äänislinnassa. 

Lomalta palasin Ruutu-tukikohtaan. Sillä aikaa oli sotamies Falck kaatunut kun oli aamulla ollut palaamassa viimeisenä vartiomiehenä yövartiopesäkkeestä. Hän oli käyttänyt oikopolkua, jota pimeän aikaan käytettiin. Nyt kun valoisaa tarkka-ampuja näki ja ampui hänet. Korsussa ei oltu heti huomattu, että Falck ei tullutkaan vartiosta. Pitkän ajan kuluttua olivat muut lähteneet katsomaan, että miksi Falck ei tulekaan vartiosta ja niin hänet löydettiin oikopolulta makaamasta. Mies ei ollut kitunut vaan oli kuollut heti kuulan satuttua. 

Lumi oli sulanut eikä vettä ollut enää korsussa eikä pesäkkeissä. Kesä läheni ja yön pimeä aika lyheni joutuisaan. Yksi vartiopesäke oli tehty eteentyönnetyksi kuulovartiopaikaksi ja siellä oli vartiomies pimeän aikana. Eräänä aamuna aikaisin tuli hälytys että tämän vartiopaikan mies huutaa apua ja on varmaan haavoittunut, kun ennen huudon alkamista pesäkkeeltä oli kuulunut kiivasta ammuntaa. Huomasimme, että vartiossa ollut Yrjölä ei ollut malttanut lähteä aikanaan pois vaan oli jäänyt ampumaan kun oli nähnyt liikettä naapurin puolella. Yrjölä oli muutenkin herkkä ampumaan. Me otimme kiireesti paarit ja lähdimme hakemaan Yrjölää. Pesäkkeeseen meno sujui hyvin vaikka juoksuhauta oli matalahko, joten kyyryssä täytyi juosta. Meitä oli kolme miestä ja kun tulimme pesäkkeelle, makasi Yrjölä pesäkkeen pohjalla liikuntakyvyttömänä mutta täysin tajuissaan. Häntä oli sattunut selkään, verta ei ollut kovin paljon vuotanut mutta alaruumis oli halvaantunut. Panimme hänet paareille ja sidoimme kiinni että hän pysyi paremmin paikoillaan. Kantaminen tulisi olemaan hankalaa sillä juoksuhautaan oli sitä kaivettaessa tehty melkein vinkkelimutkia. Minä kannoin jäljessä, edestä kantoi kaksi miestä. Hankalaa oli kun vielä venäläiset alkoivat ampua sarjatulta meitä kohti. Matalana piti kantaa, juoksuhaudan penkat pölisivät kun kuulaa tuli. Mutkista pääseminen oli hankalaa koska paarithan eivät taivu ja miestä piti varoa. Kun ammunnassa oli vähän taukoa niin paarit ylös ja äkkiä mutkasta seuraavaan suoraan. Näin etenimme ja viimein olimme korsulla. Kyllä oli hankala homma ja ihme että me kantajat selvisimme siitä terveinä.  

Yrjölä makasi korsun edessä paareilla ja odotti kuljetusta JSP:lle. Hänellä ei ollut kipuja ja hän oli tajuissaan. Kun verta ei tullut, niin emme ruvenneet mitenkään kääntelemään potilasta. Puheltiin että Yrjölän sota päättyi, itse hän sanoi että hän ei varmaankaan koskaan enää pysty kävelemään. Sitten tuli hevonen purilaan eteen, se oli valjastettu, että kyyti olisi tasaisempi kun JSP:lle mennessä on välillä kapulatietä. Yrjölä laitettiin kyytiin, sakilla hyvästeltiin ja toivoteltiin paranemista. JSP:llä oli sitten tulleet Yrjölälle tuskat. Äitiä hän oli huutanut avukseen ennen kuolemaansa. Näin kaatui meitä vuonna –23 syntyneitä kaksi miestä vähän ajan sisällä, Falck ja Yrjölä, vaikka oli asemasota. 

 

Kesä 

 

Ruutu-tukikohdan takamaastossa oli järvi ja sen sille rannalle, jonka kautta meni kapulatie takaportaisiin päin, alettiin rakentaa saunaa. Me olimme tässä tukikohdassa toukokuun loppuun asti ja kesäkuun alussa päästiin koko komppania lepovuoroon, joka kesti kuukauden. Lepokorsut olivat noin kilometrin päässä. Siellä oli myös töpinä ja kranaatinheittimien asemat. Kevään aikana oli meidän joukkueeseen tullut täydennysmiehinä ainakin seitsemän vuonna –24 syntynyttä miestä. Meidän ryhmänjohtajaksi tuli alikersantti Huhtala ja Hohti Matti palasi sairaalareissulta ensimmäisen ryhmän johtajaksi. 

Oli kesäkuun alku ja tuli Mannerheimin syntymäpäivä. Silloin luulimme että saamme viina-annoksen, mutta ei sitä saatu, sanoivat että etulinjan miehille ei anneta. Viina-annos olisi ollut puolen litran pullo leikattua rommia viiteen mieheen, ei se paljon olisi ollut. Kyllä me kiroilimme ja haukuimme herroja. Seuraavana päivänä kuultiin että rykmentin esikunnassa herrat olivat juopotelleet ja tapelleet, yksi luti oli ammuttu kuoliaaksi. Me olimme tästä uutisesta hyvillämme, sillä lailla sitä pitää sankarivainajia tehdä.  

Oli ollut lämmintä ja useita poutapäiviä. Metsä korsujen ympärillä oli rutikuivaa. Eräänä päivänä kun istuskelimme ulkona korsun edessä, räjähti puissa yhtäkkiä palokranaatteja ja niistä sinkosi sirpaleita ympäristöön sytyttäen maaston palamaan. Meille tuli kiire sammutustöihin, etteivät korsut syttyisi palamaan. Kranaatteja tuli lisää, mutta saimme tulen sammutettua korsukankaalla melko pian. Sitten kranaatteja ammuttiin etäämmälle metsään ja siellä kerkesi melkoinen metsäpalo syttyä ennen kuin sinne kerittiin tulta sammuttamaan. Siinä touhussa meni useampi vuorokausi. Näin kului kesäkuu ja tuli juhannus. Taas luulimme saavamme parempaa ruokaa, mutta petyimme sillä päiväkeittona oli oikein ohutta ruisjauhoista keitettyä vasikanjuomaa. Mitä lie iltakeitto ollut, sitä en muista. Juhannus meni herroja haukkuessa ja niin loppuivat kesäkuun päivät ja tuli heinäkuu. Nyt jouduimme menemään Hertta-tukikohtaan, jossa alkoi tuttu vartiossa käynti. Se oli paljon helpompaa nyt kun päivät olivat lämpimiä ja yöt valoisia. Vartiopaikkojakaan ei tarvittu niin tiheässä kuin pimeällä. Venäläiset lähettivät propagandaa, kehottivat meitä menemään kotiin ja soittelivat äänilevyjä.  

Nyt pitänee kertoa niistä makuuvaatteista etulinjan korsuissa. Niitä ei ollut, kun talvella lähdit vartioon niin makuupaikalle jäi vain melkein tyhjä reppu joka oli päänalusena nukkuessa. Muut petivaatteet oli laitettu päälle. Kahden viikon välein käytiin saunassa, siinä samassa oli täikaappi, jossa vaatteet poltettiin täistä vapaiksi. Saunan jälkeen saatiin pestyt alusvaatteet.  

Siitä miten korsujen huolto pelasi, ei vielä ole ollut puhetta. Korsujen siivous oli sellaista, että joku porukasta lakaisi lattian varpuluudalla päivittäin, muuta siivousta ei ollut. Joukkueen lähetit huolehtivat polttopuiden hankinnasta ja teosta. Puut hankittiin siten, että tukikohtien lähettyvillä oleviin Suurlahden kylän asuinrakennuksiin paiskattiin ikkunasta kasapanos sisään. Asumus hajosi ja taas oli kuivaa polttopuuta, sillä rakennukset oli tehty pyöreistä hirsistä. Vesipula oli jatkuva. Vettä haettiin ämpärillä Hertan lähellä olevasta matalasta kaivosta. Kyllä vesiastia oli usein tyhjä. Kaminan torven puhdistus kävi kätevästi siten, että kiväärin panoksia paiskattiin kaminaan. Ne kun räjähtivät niin noki lähti torvesta ja muuta puhdistusta ei tarvittu. Korsuihin tuli polttopuiden mukana luteita, joita sitten ajoittain korsuja myrkyttämällä koitettiin hävittää. Rottia oli runsaasti, täit pysyivät melko hyvin pois vaatteista täisaunan ansiosta. Kun järven rantaan valmistui sauna, saimme käydä saunassa melko usein Hertassa oloaikana. Ruokapuoli pysyi kehnona koko kesän 1943 ajan eikä juurikaan parantunut syksyn ja talven tultua. Posti saapui joka päivä kun lähetti haki sen töpinästä, mutta niitä tuntemattoman sotilaan paketteja ei etulinjan korsuihin tullut.  

Pataljoonan kanttiinikorsu oli noin kolmen kilometrin päässä etulinjan korsuista. Se oli mäkirinteeseen kaivettu osittain maan sisässä oleva korsu. Siellä oli kaksi lottaa emäntinä. Nyt kesällä sai neljä miestä kerrallaan tukikohdasta lähteä käymään kanttiinilla. Eräänä päivänä minäkin lähdin sinne Väisäsen, Karvosen ja Vuorisen kanssa. Siinä ennen kanttiininmäkeä oli lyhyt suonotkelma johon oli vasta tehty tie. Olimme laskeutumassa tälle suotielle, kun näimme että samanaikaisesti lähti kanttiinista tulemaan meitä vastaan kaksi miestä. Näimme että he olivat upseereja, mutta päätimme että kunniaa ei tehdä. Sivuutimme miehet, tykistön kapteenin ja luutnantin, mutta kättä emme nostaneet. Menimme jonkun matkaa eteenpäin ennen kuin herrat kysyivät meiltä, että mikäs sotamiehiltä unohtui tekemättä. Mekään ei hätäilty vaan tuumattiin, ettei mikään jäänyt sillä me olimme menossa kanttiiniin. Silloin herrat sanoivat, että se kunnia jäi tekemättä. Me myönsimme, että niinpä taisi jäädä, mutta kerkiäähän sen tehdä vieläkin kun olette sitä vailla. Armeijassa oli kurinpalautuskausi menossa, kunniantekoharjoituksia oli etulinjan porukoillekin. Mutta tällä kertaa kunnianteosta ei tullut oikein mitään vaan nauruksi meni koko homma. 

Näihin aikoihin minulle tapahtui seuraavanlainen tapaus. Olin eräänä iltapäivänä vartiossa, aurinko paistoi ja seisoin pesäkkeessä katsellen välimaastoa ja naapurin puolen pesäkkeitä. Mitään ei näkynyt, vaan kaikki oli rauhallista. Sitten kuului askeleita, joku oli tulossa korsulta päin. Arvailin itsekseni, että kuka sieltä tulee, eihän vielä ole vartionvaihtoaika. Seisoin selin tulijaan ja odotin että kuuluu se tavallinen "terve", jolla tervehdittiin kun tultiin vartiopaikalle. Nyt tulija oli minun takanani eikä tervehdystä kuulunut. Käännyin katsomaan ja näin että eversti seisoo siinä. Minä häkellyin niin, että en osannut tehdä ilmoitusta, vaikka olisi pitänyt. Siinä seisottiin jonkun aikaa vastakkain, sitten eversti kysyi, että onko näkynyt mitään. Minä vastasin että ei minun vartioaikanani. Tämän jälkeen eversti lähti taisteluhautaa pitkin Pataan päin. Tämä eversti oli niitä varustusten tarkastajia, joita silloin oli liikkeellä. Minä en puhunut mitään korsulla tapahtuneesta, mutta seuraavana päivänä korsulla alettiin kysellä, että kuka on ollut vartiossa silloin kun eversti on kulkenut ja käynyt vartiopaikalla. Selvisihän se että Remahl on ollut eikä ole tehnyt ilmoitusta everstille. Minun oli myönnettävä, että olin ollut vartiossa silloin enkä tehnyt ilmoitusta. Eversti oli kertonut komppanian komentokorsussa tapauksen ja nyt komppanian päällikkö rankaisi minua kahdella ylimääräisellä päivävartiovuorolla. Sellainen oli everstin ja vartiomiehen kohtaaminen etulinjan vartiopesäkkeessä.  

Siinä menivät heinäkuun päivät ja yöt vartiovuoroja tehdessä. Muistan vielä yhden mainitsemisen arvoisen tapahtuman tässä Hertassa oloaikana. Heinäkuun loppupuolella menin eräänä iltapäivänä käymään töpinässä. Kun palasin, oli jo ilta. Ilma oli kuulas, pouta enteili hallan tuloa. Olin laskeutumassa mäeltä, jossa reservin korsut olivat sille suonotkelmalle, johon oli tehty se kapulatie. Ruutu-tukikohdassa oli käynnissä pesäkkeiden kunnostustöitä ja siinä tarvittiin puutavaraa. Sitä hevosella siirtelemään oli menossa töpinästä yksi mies ja hevonen paukkukärryillä. Kapulatiellä kärryn rattaiden alla syntyi melkoinen pauke, ja kun oli kuulas ilma niin pauke kuului venäläisille asti. Hevosmies oli jo kapulatien loppupäässä ja minä pääsemässä kapulatielle kun kuulin, että venäläinen ryhtyi ampumaan heittimellä. Lähtölaukaukset kuuluivat, mutta hevosmies ei varmaan kuullut niitä kärrynpaukkeen takia. Hän käveli kärryn vierellä, minä pysähdyin katsomaan mihin kranaatit menevät. Niitä alkoi tippua ensin hevosen lähettyville suolle, mutta sitten yksi kranaatti putosi lähelle kärryn perää ja räjähti siinä. Minä olin noin sadan metrin päässä ja näin että kärryt särkyivät kappaleiksi. Hevonen lähti laukkaamaan ja meni Ruutu-tukikohtaan. Mies jäi makaamaan tielle. Tämä kranaatti oli viimeinen ja sattui tällaisin seurauksin tielle. Minä lähdin juoksemaan miestä auttamaan, mutta koska Ruutu oli lähempänä ja miehet siellä olivat nähneet tapauksen, joutuivat he paikalle ensin paarien kanssa. Mies oli saanut sirpaleita ja kuollut heti, mutta ihme tapahtui kun hevoseen ei ollut sattunut yhtään sirpaletta, liekö kärry suojannut. Kranaatti räjähti osuttuaan tienpuihin. Hevosmies olisi pelastunut, jos olisi juossut eteenpäin ja heittäytynyt tielle pitkäkseen, mutta kuolemaa ei voi siirtää, se tulee ajallaan ja omalla tavallaan. 

Sitten tuli elokuu ja koko pataljoona pääsi lepoon kuukaudeksi. Meillekin koitti sellainen aika, ettei tarvinnut olla jatkuvasti varuillaan ja pelätä henkensä puolesta kun tarkka-ampujat vaanivat molemmin puolin uhreja. Pataljoona sijoitettiin tykistön majoitusalueen tyhjiin korsuihin. Koko pataljoona ei korsuihin mahtunut, viides komppania kuitenkin sopi. Muiden majoituspaikkaa en tiennyt. Korsut olivat ahtaita ja likaisia, luteet ja rotat olivat jatkuvana kiusana. Jos kotoa sai paketin, niin siinä sai olla varuillaan ettei rotta päässyt paketin sisältöä maistelemaan. Rottia koitettiin hävittää ampumalla, mutta eihän siinä monestikaan onnistuttu. Rotat olivat meitä viisaampia. 

Elokuun päivärahat maksettiin meille lepoon tultuamme ja nyt saatiin ensimmäisen kerran ostaa viinaa. Sitä sai puolen litran pullon väkevää, viiniä sai isomman pullon. Viinat piti tilata etukäteen ja sitten jonkun päivän perästä pullot tulivat töpinään. Sieltä ne jaettiin tilausten mukaan. Tässä komppaniassa meitä kestisiä oli kuusi miestä, mutta iltasella kun ruvettiin ryyppyjä ottamaan meitä oli neljä: minä, Väisäsen Antti, Pennasen Heikki ja Seppäsen Arvo. Missä lienevät olleet Ryynäsen Olavi ja Savilampi Eino, ehkä lomalla. Nyt kun meillä oli pullot taskussa, menimme erääseen tyhjään korsuntapaiseen ja aloimme ottamaan ryyppyjä vuoronperään toistemme pulloista melko tiheään. Pullot alkoivat tyhjetä ja kun olimme alokkaita viinan käytössä, meni viina päähän niin, että sinne korsuun olimme jokainen nukkuneet. Seuraavana aamuna alettiin heräillä, pullot olivat tyhjät mutta pää kipeä ja muutenkin paha olo. Iltapäivällä siitä sitten alettiin selvitä. Semmoinen oli se ostoviinojen juonti. 

Olimme tässä tykistön korsussa kun eräänä päivänä alkoi etulinjasta kuulua kovaa pauketta. Yksittäisiä räjähdyksiä ei erottanut, kuului vain valtava pauhu. Me pelkäsimme että nyt naapuri hyökkää, ja kun se valloittaa jonkun tukikohdan niin me joudutaan vastahyökkäykseen. Kuuntelimme rytinää mutta se lakkasi, lienee kestänyt noin puoli tuntia ennen kuin tuli taas hiljaisuus. Saimme kuulla että venäläinen kokeili uutta asetta, jota ruvettiin kutsumaan nimellä Stalinin urut. Seuraavana päivänä kävimme linjassa katsomassa minkälaista tuhoa keskitys oli saanut aikaan. Vauriot eivät olleet isoja vaikka pauhu oli mahtava. Kranaatit eivät olleet tehneet kuin pienen kuopan ja kuori näissä ammuksissa oli melko ohutta peltiä, joten sirpalevaikutus oli vähäinen, moraalinen sitä suurempi.  

Nyt joutui meidän joukkue lähtemään Seesjärven rannalle kenttävartioon. Helppo siellä oli olla. Järven rannalla oli yksi vartiopaikka, jossa yksi mies kerrallaan vartioi tunnin vuoron. Suurlahti oli tällä kohtaa noin puoli kilometriä leveä, ranta oli melko leveästi miinoitettu. Eräänä päivänä minä aloin poimia mustikoita ja söin niitä samalla. Olin mennyt huomaamatta jo siihen miinakenttään. Kyllä säikähdin kun huomasin edessä viiksilangan. Varovasti takaperin tulin pois, eivätkä miinat räjähtäneet. Olihan siinä kentän laidassa varoitustauluja mutta en ollut huomannut niitä.  

Viikon olimme tällä reissulla ja sitten tilallemme tulivat toiset miehet ja me palasimme komppaniaan. Sillä aikaa komppania oli siirretty erään järven rannalla olevaan isoon venäläisten rakentamaan tukkikämppään, siihen sopi koko komppania. Meidän vartioreissulla ollessa oli alkanut sellainen käytäntö, että työpalveluporukat kävivät etulinjassa tekemässä varustelutöitä, kunnostamassa pesäkkeitä ja juoksuhautoja. Joukkueen lähetti Hietasen Heikki kyseli vapaaehtoisia sellaiseen työporukkaan, joka tekisi urakkatyönä piikkilankaestettä Hertan ja Ruudun eteen lähemmäs pesäkkeitä rautatien taakse. Hietanen sanoi tarvitsevansa kuusi miestä ja pyysi minua. Minä lupasin lähteä. Muut miehet olivat Väisänen, Karvonen, Isohanni, Vuorinen ja Virtanen. Työhön ei voinut mennä ennen kuin oli tarpeeksi pimeä. Junttasimme käsijuntalla sellaisia kolmen metrin pituisia pikkutukkeja kolmeen jonoon joiden väli oli noin metri. Kun saimme juntattua melko pitkän jonorivin, niin sitten oli vedettävä piikkilankaa noin kahden metrin korkeuteen asti. Piikkilankojen väli oli noin 10-15 cm. Paljon meni lankaa ja sinkilöitä joilla lanka kiinnitettiin. 

Sitten eräänä iltayönä tulimme työhön Hertan kautta ja kävimme korsussa ilmoittamassa, että olimme menossa välimaastoon eikä sinne ei saa ampua. Korsussa ilmoitettiin, että ryssä on edellisenä yönä käynyt tekemässä aukon vanhaan esteeseen, liekö partio kulkenut siitä. Meidän oli nyt käytävä korjaamassa aukko kun meillä oli piikkilankaa. Menimme työmaalle ja Hietanen otti minut ja Väisäsen mukaansa aukkoa paikkaamaan piikkilankakerä, sinkilöitä ja vasarat mukana. 

Kun saimme aukon paikattua ja lähdimme tulemaan pois, niin jollain meistä osui jalka valomiinan viiksilankaan ja silloin alkoivat miinat räjähdellä ja palaa piikkilankaesteessä melko pitkällä matkalla. Heti alkoivat venäläiset ampua meitä kohti konetuliaseilla ja heittimellä, ampuivat keskityksen myös siihen, missä olettivat meidän olevan. Siihen suolle ne kranaatit tulivat, missä makasimme mättäiden välissä vesilätäköissä. Vaatteet kastuivat, mutta ei auttanut muu kuin olla matalana, sillä kranaatit räjähtelivät ympärillä. Suorapaa lensi, mutta koska suo oli paksuturpeista niin sirpalevaikutusta ei juuri ollut ja niin säilyimme hengissä. Kun ammunta taukosi, juoksimme toisten luo ja lähdimme sinä yönä heti pois työstä.  

Nyt on syytä mainita siitä palkasta mitä etulinjan miehille maksettiin tuiki hengenvaarallisesta ja vastuullisesta työstä. Se oli 13 markkaa vuorokaudelta. Sanottiin, että naisillakin jotka olivat työvelvollisena armeijan palveluksessa maksettiin 900 markkaa kuukaudessa eli kolme kertaa enemmän kuin etulinjan miehille. Kyllä meitä halveksittiin. 

Uusiin tukikohtiin 

Lepovuoro päättyi siinä syyskuun puolivälissä mutta nyt ei mentykään tuttuihin tukikohtiin vaan jouduimme Maaselän rautatieaseman seu