Sotavankien muistelmia

Martti Helminen


Martti Helminen
ote kirjasta
Minä ja sukuni
1917 -1992
ss. 64-73 

SOTAVANKINA VENÄJÄLLÄ 

4.7-22.11.1944 

VANGIKSI JOUTUMINEN 

Olin unen horroksessa ja allani märkä, usvan peittämä suo. Havahduin ääneen, joka tuli jostain ylhäältä. Nostin varovasti päätäni ylös, mutta toverini, Hännisen sijasta näin ainoastaan hänen saappaansa, joiden varret näyttivät ylöspäin. Aloin kuljettaa katsettani ylöspäin pitkin saappaiden näyttämää suuntaa ja pian huomasin hänen seisovan vieressäni kädet ylhäällä. 

- Niet pum, pum, robota tavaris, hän hoki. 

Siirsin katsettani edelleen ja näin syyn. Noin viiden metrin päässä edessämme seisoi kaksi venäläistä sotilasta, sormet konepistoolin liipaisimella ja aseet osoittivat suoraan sydämiimme. 

Tein ratkaisun, joka näissä olosuhteissa oli ainoa mahdollinen. Nousin varovaisesti ylös, pitäen käsiä ylhäällä ja varoin koskemasta konepistooliini, joka oli vieressäni. 

Hänninen toisteli edellä mainittua repliikkiään, joka meidän aivoissamme tarkoitti, että ei saa ampua, koska ollaan työmiehiä. 

Molemmat venäläiset alkoivat puhua polittaa keskenään ja äänen sävystä päätellen he riitelivät. Eikä ollut pienintäkään epäilystä siitä, mistä he kinasivat, sillä miesten eleet sen vielä vahvistivat Kinan aihe oli yksinkertaisesti se, että toinen sotilas halusi ampua meidät heti, kun toinen halusi ottaa vangiksi. Se päättyi meidän voitoksi. Toinen sotilas siirtyi taaksemme, toisen lähtiessä kävelemään edellä. 

- Iti sutai, hän huikkasi ja näytti kädellä, että seuratkaa. 

Lähdimme jonossa kävelemään, meillä kädet ylhäällä ja uudet toverimme pyssyineen edessä ja takana. Muutamia satoja metriä käveltyämme, alkoi näkyä valon kajastusta kankaan syrjässä. Lähelle päästyämme, edellä kulkenut sotilas huusi jotain ja pian meidät ympäröi kymmenet miehet. Se oli totisesti nopein ja perusteellisin ruumiintarkastus, mihin koskaan olin joutunut. joka taskuun riitti käsiä pareittain. Hännisellä oli taskukello vitjoilla kiinni housuissa. Se hävisi niin kiukkuisesti, että hänelle jäi kellon muistoa ainoastaan pari tuumaa vitjojen kappaletta. Heti taskutarkastuksen jälkeen meitä lähdettiin viemään takaisin sille vangiksi ottopaikalle ja mukana olleet apumiehet korjasivat henkilökohtaiset aseemme suosta. Sitten palattiin takaisin öiselle nuotiopaikalle. 

Täällä meitä odotti yllättävän ystävällinen kohtelu. Olimmehan tarkastettu ja todettu vaarattomiksi, joten ei meitä enää ollut syytä pelätä, niin kuin vihollista on tapana. Tulen ympärille tehtiin tilaa ja meidän käskettiin istua. 

- Vinskillä holotna, totesi muuan sotilas ja nosteli selkäämme suomalaiset manttelit. Toinen sotilas kiirehti avaamaan amerikkalaista lihasäilykepurkkia. Saimme purkit syliin ja ateriaa täydennettiin limpun murikalla. Kun syönti oli vielä kesken, niin sotilaat teki meille jo mahorkkasätkää. Upseerit istuivat meitä lähinnä. Kapteeni ja yliluutnantti, joista ensiksi mainittu näytti meille omia valokuviaan. Niistä jäi mieleen tyttöjen kuvat ja Moskovan sota-akatemiassa otetut. Meidän taskuista löytyneet esineet olivat runsaan mielenkiinnon kohteina, erikoisesti valokuvat. Siinä leirinuotiolla yönselkä taittui. 

Pian meitä lähdettiin viemään takaisin saman joen rantaan, jota juuri äsken olimme puolustaneet. Koko porukka nuotiolta lähti mukaan, noin 30-40 miestä. Polun varrella matkalla näimme joitakin kaatuneita suomalaisia, joilla ei ollut niin hyvä tuuri kuin meillä, sillä mehän olimme elossa. joen rannassa meidän käskettiin astua pölleistä tehdylle lautalle, joka sauvottiin toiselle puolen. Siellä meitä vastassa oli kaksi majurin arvoista upseeria, joista toinen puhui hyvää suomea. He alkoivat heti kuulustella, osoittaen kysymykset Hänniselle. Olihan hän alikersantti ja minä tyhmä sotamies. 

- Mistä yksiköstä te olette, kysyi majuri? 

- ERPS:stä, vastasi Hänninen. 

- Millainen aseistus teidän komppanialla oli, kysyttiin edelleen? 

Hänninen vastaili niin paljon puuta heinää, että minäkin sen tajusin. Mutta pahinta oli, että sen hoksasivat myös venäläiset kuulustelijamme. Niinpä se ummikko majuri avasi vyöllään olevan pistoolikotelon napin ja toinen tulkkasi: 

- Älkää puhuko paskaa. Parasta pysyä totuudessa, toverini tässä sanoo, että tuohon virtaan mahtuu vielä teidänkin ruumiit. 

Yhteiskuulustelu päättyi ja meidät erotettiin. Minut vietiin suuren kuusen juurelle istumaan ja vartija mulkoili muutaman metrin päässä. Olin ollut siinä hetkisen, kun paikalle tuli venäläinen luutnantti ja puhuttuaan jotain vartiomiehelle, hän vinkkasi minut seuraamaan itseään. Menimme nuotiotulille vähän matkan päähän ja koska tuli hiukan sadetta, niin hän käski minut istumaan viereensä yhteisen telttavaatteen alle. Venäläisillä sotilailla oli kaikilla tuollainen telttakankaan palanen, joka toimi sadetakin korvikkeena. 

Siinä alkoi kova seurustelu viittomakielellä ja niillä harvoilla sanoilla, joita molemmat ymmärsivät. jälleen avattiin säilykepurkki ja limpun kappale käteen, kun näytin, etten jaksa kaikkea syödä, niin käskivät panna loput taskuun toveria varten. Se luutnantti sanoi olevansa kotoisin Ukrainasta. Hän näytteli minulle valokuviaan)a minun piti kirjoittaa hänen lehtiöönsä nimi ja kotiosoite. Naurettiin miesten kanssa, polteltiin sätkää ja minulla oli hyvä olo. 

Mutta mikään ei kestä ikuisesti. jostakin tulla tupsahti paikalle mies, jolla oli sinivihreä koppalakki päässä. Hän huuti julmetusti sille luutnantille, jonka kainalossa minä kyyhötin. Tämä uusi tuttavuus oli politrukki ja hänen määräyksestä jouduin takaisin sen kuusen juurelle, josta minut oli haettu ja vihaisen näköinen kaveri mulkoili jälleen. 

KUULUSTELU 

Jonkun ajan kuluttua minut haettiin uuden nuotion ääreen. Nyt oli kyse kuulustelusta, jota suoritti se jo aiemmin tapaamani suomenkielen taitoinen majuri. Hän kyseli minun kotiolot ynnä muuta kaikenlaista. Kuulustelun sävy oli ystävällinen ja rauhoittava. Lopuksi hän teki minulle erikoislaatuisen ehdotuksen: 

- Me teemme sinulle ehdotuksen. Miehemme päästävät sinut takaisin omiesi luokse. Tulet sinne niin kuin olisit harhaillut ja omin avuin päässyt takaisin. Et puhu tästä vangiksi joutumisesta halaistua sanaa. Tähän sisältyy ehto, sinun täytyy antaa lupaus minulle, että alat yksikössä puhua sotaan kyllästyneille tovereillesi sitä mitä täällä olet kuullut ja nähnyt ja että Hitler-Saksa on liittolaisineen luhistumassa. Puna-armeija on muutaman viikon kuluttua miehittänyt koko Suomen. Selität tovereillesi, etteivät venäläiset ole mitään pahoja ihmisiä, vaan teidän ystäviänne. Edelleen sanot tovereillesi, että lähdetään joukolla ja antaudutaan venäläisten vangiksi, niin henki säästyy ja teistä tulee meidän ystäviä. Tämä on sinun elämäsi kannalta tärkeä ratkaisu, istutaan hetken hiljaa, mieti ja vastaa sitten. 

Niin siinä mahorkka paloi, ensimmäisten auringon säteiden kajastaessa taivaan rannalta. Vastausta mietti 19 ikäinen, hintelä, lapsenkasvoinen poikanen. Vastapäätä hiillostuneita, punahehkuisia kekäleitä, istui suuren puna-armeijan upseeri. 

Ajattelin, että saattaa hyvinkin olla niin kuin tuo mies sanoo, että pian on koko Suomi vallattu ja venäläiset sotilaat seisoo Ruotsin rajalla. jos minä nyt annan tuollaisen lupauksen, jota en tietenkään voisi täyttää, sillä en missään tapauksessa voi alkaa ryssän kätyriksi, niin venäläisillä on nimi muistissa ja minä joudun mustalle listalle uudessa, punaisessa Suomessa. Tässä oli yksi suuri pelko, mutta ainakin yhtä suuri oli hengen menetyksen pelko, jos joudun rintamalle uudestaan. Haluan sen rehellisesti tunnustaa, että pelkäsin sotaa ja takerruin siihen vaihtoehtoon, jossa luulin henkiriepuni säilyvän, niinpä vastasin näiden ajatusten saattelemana, pienen hiljaisuuden jälkeen: 

-Minä pelkään sotaa, enkä ole halukas menemään takaisin rintamalle. Kai te minut vapaaksi päästätte, kun sota on ohi? 

- Se Oli Viisaasti sanottu. aloitti majuri noin minäkin sinun asemassasi olisin vastannut. Nyt me lähetämme sinut vankileirille. Pian tämä sota on ohi ja pääset kotiin. Ole huoletta, ei sinulla ole mitään pelättävää. Hän hyvästeli minut kädestä. Tapaaminen - kuulustelu oli päättynyt. 

VANKIREISSU ALKAA 

Auringon noustessa olimme taas yhdessä, Hänninen ja minä. Kaksi sotilasta lähti saattajiksi ja vankien matka alkoi kohti tuntemattomia kohtaloita. Ensimmäiset kilometrit menimme metsäpolkua jalkaisin. Vastaan tuli silloin tällöin sotilaita ja huutelivat jotain meille ja saattajillemme. Eräs sotilas näytti vartioillemme rikkinäisiä saappaitaan ja osoitti minun uusia saappaita. Niin siinä sitten kävi, että minä sain heittää saappaat jalastani ja tilalle tuli ne rikkinäiset. 

Metsätaival loppui ja tulimme kylään, joka oli täynnä elämää. Sotilaita oli satoja ja suuria tankkeja, joita en ollut ikinä nähnyt. Jouduimme tuon suuren sotilasjoukon keskelle. joku töni, toinen taputti ja sitten kuului Vienankarjalaista puhetta: 

- Kas kun isä poikineen on lähtenyt sotaan, mistäpäin Suomea te olette? 

Kysymyksiä ja ihmetteleviä katseita tuli joka puolelta. Me olimme varmaan hassun näköinen vankipari. Toverini Hänninen oli jo päälle 40, iso mies, jolla oli tuuhea, musta, koko parta. Minä olin puolta nuorempi, parraton, pieni, laiha poika. Ei ihme, että venäläiset näki isän poikineen lähteneen sotaa. Osa sotilaista näytti vihamielisiltä ja minua alkoi pelottaa. Aivoissani välähti ajatus alkaa esittää teatteria ja saada nuo jurot miehet nauramaan. Osoitin kädellä suuria tankkeja ja sanoin: 

- Pum Pum! Germany soldat, Finski soldat! 

Sitten matkin Mikkihiirtä merihädässä ja esitin pantomiiminä kuinka vihollinen juoksee karkuun, kun noilla ampuu. Esitys oli olosuhteisiin katsoen hyvä, koska sain kovat kättentaputukset ja ruokaa sekä tupakkaa taskuihin. Tuo tilanne kesti vain muutaman minuutin, mutta voitin pelkoni ja pystyin jopa itsekin nauramaan. 

Meidät vietiin läheiseen taloon, jossa taas kuulusteltiin. Se oli lyhyt kuulustelu ja jotain tärkeän näköinen herra papereihin kirjoitteli. Tämän jälkeen meidät vietiin tyhjään perunakuoppaan, jossa oli ennestään kolme haavoittunutta vankia. He voihkivat tuskissaan. Olimme siellä muutamia tunteja, jonka jälkeen vartija tuli ja käski Hännisen ja minun seurata. Meidät vietiin kuorma-auton luo ja käskettiin nousta lavalle sekä istua hytin tykö selkä menosuuntaan. Kaksi vartijaa istui lavan perälle konepistooleineen ja auto nytkähti liikkeelle. 

Sotilaskolonnia tuli vastaan tämän tästä ja meitä tuijotettiin usein vihamielisesti. Yritettiin jopa lyödä. Vartijat käänsivät aina konepistoolin piiput yrittäjää kohti ja huusivat: 

- Jop poju mai! 

Kerran minut sitten pääsi yllättämään muuan hevosmies takaapäin. Ruoska viuhahti ilmassa ja kiertyi salaman nopeasti kaulani ympärille. Heti perään raju veto takaisin ja kaulan sekä niskan ympäröi verestävä panta. 

Tulimme johonkin kyläpahaseen, jossa oli useita muita suomalaisvankeja. Meitä alettiin kävellen kuljettaa eteenpäin. Kävely kesti koko loppupäivän ja jatkui pitkin yötä. Tuli niin pohjaton väsymys, että silmät painui kävellessä väkisin kiinni. En olisi kauaa tiellä pysynyt, ellei joku toveri olisi ottanut välillä käsipuolesta kiinni. Samalla marssilla näin yöllä eniten kiiltomatoja kuin olen koskaan nähnyt. Ne olivat kuin soihtuvartiot tien sivussa. 

Venäläisestä upseeri-sotilassuhteesta pieni yksityiskohta. Marssiessamme sotilasporukan ohi, tarjosi muuan eversti juuri tupakkaa upseeritoverilleen. Meitä kuljettava alikersantti meni lupaa kysymättä everstin askille, sanoen vain: 

- Spasiipo! 

Ei tuollainen tuttavallisuus meidän armeijassa olisi tullut kysymykseenkään 

PYSÄHDYS VITELEESSÄ 

Tulimme noin puolen hehtaarin suuruisen, piikkilangalla ympäröidyn alueen portille ja marssittiin sisälle. Aitauksessa oli useita isoja sotilastelttoja. Olimme tulleet Vitele-nimiselle paikkakunnalle, joka oli Laatokan koilliskulmassa. Täällä oli ennestään kymmeniä suomalaisia vankeja. Meistä otettiin lukuisia kuvia, joissa meidän piti juosta toisiamme vastaan, suu hymyssä. Arvasimme heti, että kyse oli propagandakuvista, mutta sehän ei kuulunut meille. Meille oli tärkeätä vain se, että olimme tähän saakka säilyneet hengissä. 

Joukossamme oli yksi erikoinen vanki, joka oli alunperin ollut puna-armeijan upseeri. joutui suomalaisten vangiksi ja liittyi Suomessa perustettuun heimopataljoonaan, koska hän oli inkeriläisiä. Mies itse kertoili meille tarinansa. Kysyimme häneltä: 

- Mitä luulet venäläisten tekevän, koska olet tavallaan luopio? 

Mies näytti otsaansa ja sanoi: 

- Pum Pum! 

Ei hän seuraksemme jäänyt, hänet haettiin pois ja ei tullut takaisin. Meille jäi kuva, että kohtalonsa ilmeisesti oli, pum pum. Olimme noin viikon tässä kokoamispaikassa, kunnes eräänä aamuna tuli kuorma-autot ja matka jatkui. Ylitimme suomalaisille korpisotureille tutuksi käyneen Syvärin virran, joka yhdistää Laatokan ja Äänisjärven toisiinsa. Automme pysähtyivät Aunuksen kaupungin rautatieasemalle, jossa olivat mullivaunut meitä odottamassa. Vankiparat ahdettiin kahteen umpivaunuun ja ovet napattiin kiinni. 

JUNAMATKA 

Seuraavat kaksi viikkoa olivat elämäni ankeimpia aikoja. Vaunut seisoivat välillä päiväkausia asemilla. Ulos ei kukaan päässyt. Ulkona oli noin +30* helleaalto. Vaunun molemmilla seinillä oli 15x15 suuruinen ilma-aukko ja kolmas aukko oli vaunun keskellä lattiassa toimittamassa wc:n virkaa. Ruokaa ja vettä saatiin vain nimeksi. Ripuli oli melkein jokaisella ja lemu oli kauhea. Oli hapensaanti vaikeuksia. Osalle tuli kuumetta. Olimme aloittamassa ulkomaanmatkaa. ja tulemassa tietoisiksi, millaista oli olla sotavanki. Vaunussa oli niin paljon miehiä, että pitkälleen ei kunnolla mahtunut, piti kököttää ja könköttää milloin missäkin asennossa. Ei kuultu mitään, ei nähty mitään, vaistosimme epätoivon, tunsimme tuskan. Vaikka kuinka hakkasimme vaunun seiniä ja huusimme, niin kukaan ei vastannut, vain kaksi kertaa päivässä vaunun ovi kolahti ja ovea raotettiin sen verran, että ruoka ja vesitippa tyrkättiin sisälle. 

BOKSITOGORSK 

Mutta sitten pitkän ajan jälkeen, eräänä päivänä, junan pysähtyessä, ovi työnnettiin auki ja meitä kehotettiin tulemaan ulos. Se oli ihana hetki, vaikka emme olleet ihanan näköisiä ja hajuisia. Laskeuduimme vaunuista alas surkeina, onnellisina ja uteliaina. Asemalla oli myös siviili-ihmisiä, jotka tulivat luoksemme ja puhuivat Suomen tapaista kieltä. He olivat Tverin karjalaisia, sukulaiskansaamme. Saimme kuulla olevamme Boksitogorskin kaupungissa, Leningradin lähellä. Paikkakunnalla oli aluminium- tehdas, joka siitä oli taajaman tehnyt. Siellä oli 1-2 kerroksisia puutaloja. Radioita ei yksityisillä ihmisillä ollut, vaan tilalla oli kovaäänisiä katujen varsilla ja ihmiset kokoontuivat ulos kuuntelemaan. Oli tämän kaupungin kupeella jotakin erikoista, se oli iso sotavankileiri. 

Leiri oli neliö, kuten vankileirit yleensä. Ulommaisena oli vahva, parimetrinen piikkilanka-aita. Kulmissa korkeat, puiset vartiokopit, joissa oli yötä päivää konepistoolimies vartiossa. Sitten oli metrin levyinen tyhjä tila, jossa vartioi koirat. Sen jälkeen oli toinen samanlainen piikkilanka-aita. Leirille oli yksi kulkutie, pääportti. Leirin sisusta koostui puisista parakeista. Oli asunto-, ruokala-, sairaala-, työ- ja klubiparakkeja. Yhden parakin päässä oli putkahuoneita, sillä vangeillakin pitää olla vankila kurinpitoa varten. 

Muutama asuntoparakki oli eristetty piikkilangalla uusia tulokkaita varten. Tänne meidän porukka ohjattiin, yli sata miestä. Olimme joutuneet karanteeniin tautien pelossa. Emme menneet ruokalaparakkiin syömään kuten toiset. Meille tuotiin ruoka erikseen. Se osoittautui päivästä toiseen samaksi. Saimme kuivatusta turskasta keitettyä lientä ja palasen leipää. Lisäksi listalle kuului illalla tarjoiltu pieni nokare puuroa. Meille kerrottiin, että puuron sekaan oli sotkettu 6 gr. rasvaa, per nenä, joka takasi sen, ettemme tulleet sokeiksi. 

Mitään ruokailuvälineitä ei ollut. Minäkin aloin laudan palasesta tehdä itselleni lusikkaa. Ainoat työvälineet olivat maasta löytyneet ikkunanlasin kappaleet Kun minulla lisäksi oli peukalo keskellä kämmentä, niin arvaa sen, millainen siitä tuli. Muutaman päivän aherruksen jälkeen minulla oli kumminkin esine, jota käytin apuna syömisessä. 

Opimme joka päivä lisää ja oppimista totisesti oli, pitää toivoa yllä, ettei olisi henkisesti luhistunut. Emme aluksi tajunneet, että kalakeittolautasessa olevat turskan ruodit olivat myös ravintoa. Istuimme ojan reunalla ja typeksimme suustamme ruodit ojaan, jota käytettiin pienempien ulostustarpeiden viemärinä. Tämän ruokavarojen tuhlauksen huomasivat pian aidan toisella puolella olevat saksalaiset. He ryömivät aidan alitse pitkin ojan pohjaa ja pistelivät ojan kusivedestä löytämänsä ruodit suoraan suuhunsa kuin rotat. Katselimme näkyä järkyttyneinä ja ajattelimme sekä pelkäsimme itse tulevamme myöhemmin samanlaisiksi. Tämä pelko toteutui muutamien osalta, mutta enin osa säilytti järkensä. Erikoista tässä oli, että semmoinenkin vanki, joka söi mitä kiinni sai, käyttäytyi muissa asioissa ihan järkevästi. 

Päästiin pois karanteenista ja tutustumaan koko leiriin. Suomalaiset oli sijoitettu omiin parakkeihinsa. Leirillä oli arviolta parituhatta vankia. joku väitti, että täällä puhutaan 16 eri kieltä. On voinut olla tottakin, sillä joutuihan Hitlerin Saksa haalimaan sotilaita koko Euroopasta ja vähän muualtakin. 

Parakeissa nukuimme puulavitsoilla. Ei palellut, oli elokuu. Täiden ja sitä kautta pilkkukuumeen leviäminen tällaisille leireille olisi ollut yhtä kuin varma kuolema. Tätä torjuttiin pitämällä vangit karvattomina. Hiukset, kainalo-, jopa häpykarvoitus poistettiin partaveistä apuna käyttäen. Meillä oli säännölliset täisaunavuorot. Heti sisälle tullessa kaikki vaatteet pois ja saunaan. Pois lähtiessä saimme kuumennetut vaatteemme takaisin. Yleinen puheenaihe iltaisin oli ruoka. jokainen muisteli millaisia herkkuja äiti tai vaimo oli laittanut. Niitä kuunneltiin kaihomielin ja välillä jollakin itsehillintä petti. Tuli tippa silmään. 

TULKKI 

Semmoiset vangit, jotka osasivat venäjää, toimivat tulkkeina ja pääsivät vierailemaan myös keittiön puolella. Heillä säilyivät pyöreät posket ja me laihaliinit heitä kadehdimme. Erästä Kyyrölän poikaa possuksi haukuttiin. Hän puolustautui ponnekkaasti: 

- Saattana, sinä itse syödä, jos saa. Minä saa ja minä syö. 

ASEVELJET 

Saksalaisten ja suomalaisten välit leirillä olivat lievästi sanoen huonot. Saksalaiset olivat luonnostaan jonkunlaista herrakansaa ja Hitler oli ajanut heihin arjalaista henkeä, jossa muita kansoja käytettäisiin orjina. Ehken me alitajuntaisesti panimme koko sodan ja vangiksi joutumisen saksalaisten syyksi. Niinpä kärkevä suukopu oli jokapäiväistä. Kielitaidon puutteessa ensisijaisesti kiroiltiin toisillemme. 

Oltiin ruokasalissa ja puhaltelin kupissani olevaa kuumaa turskakeittoa ja ryystin välillä kupin reunalta. Vastapäätä minua, pitkän pöydän ääressä istui saksalaisia. Nämä herrat yrittivät syödä kuin olisivat olleet Berliiniläisessä ravintolassa. No se oli heidän asiansa. Mutta se ei ollut enää heidän oma asia, että yksi heistä alkoi matkia minun syömistäni, että miten finski ryystää kuin sika. Esityksestään hän sai aplodit tovereiltaan. Mutta minulta ei tullut taputuksia, hyppäsin pystyyn, koko satakuusikymmentäviisisenttiseen pituuteen!. Löin nyrkin saksalaisen kipon viereen ja huusin pitkän rivin perkeleitä. Tuli hiljaista vastapäätä. 

MAHORKKAA JA NÄLÄN PÖHÖÄ 

Meidän muonaamme kuului myös hyppysellinen meriheinäsekoitteista mahorkkaa silloin tällöin. Kovat tupakoitsijat vaihtelivat vähiä ruoka-annoksiaan tupakkaan. Se aiheutti sen, että alkoi tulla vettä ihon alle. Sanoivat sitä nälänpöhöksi. Vanki toimitettiin sairaalaparakkiin lihomaan. Kyllä he sieltä palasivat hiukan paremman näköisenä. 

Kyllä se tupakantuska minuakin vaivasi. jos huomasin, että vartija alkaa kääriä käprää, niin olin ensimmäisten joukossa huutamassa: 

- Tavaris, kurid naada! 

Vartijoiden polttama kessu oli niin vahvaa, että vanki voi vetäistä natsasta vain parit henkoset. Niinpä siitä riitti monelle miehelle. 

KARKURI 

Silloin tällöin joku yritti karata, mutta menestys oli huono. Kiinni saadut pahoinpideltiin. Koko leiri kutsuttiin riviin ja tuota muodottomaksi hakattua möykkyä talutettiin rivin edessä ja selitettiin, että karkaaminen ei kannata. Katsokaa nyt tarkkaan. Tämän näköiseksi tulee jokainen joka yrittää karata. Ei minulla ollut karkaushaluja, mutta jos olisi ollut, niin tämä näytelmä niitä kyllä vähensi. 

ROPOTA-ROPOTA 

Vangit teki työtä 10 tuntia päivässä. Käytiin tie- ja ratatöissä. Olin jonkun aikaa hirren kantoporukassa. Asetin itseni aina kahden pitkän miehen väliin, niin minun olkapääni ei tavoittanut hirttä, kun vaan muisti epätasaisissa maastoissa välillä lyyhistäytyä. Pisin työni oli leirin sisällä parakissa. Höylättiin käsihöylällä päreitä. Höylässä oli viisi miestä, neljä aisanvarressa ja viides syötti. Työlle oli asetettu tavoite, jos saatiin 5000 kpl päivässä, niin se tiesi ylimääräistä leipäpalasta joka miehelle. 

Pärehöylän luota kävi etenkin saksalaiset hakemassa parakkeihinsa pöllien sydänpuita. Me varattiin parhaat itselle, mutta muuan saksalainen alkoi ottaa väkisin, jolloin tuli kova riita. Meidän säkissä oli nyrkkeilijä. Hänen ja saksalaisen ollessa napit vastakkain, miehet alkoivat tuijottaa toisiaan kuin tuttavaa. Syy selvisi, he olivat olleet 1936 Berliinin olympialaisissa vastakkain nyrkkeilykehässä. Tappelun sijasta tuli halaukset. 

Leirin sisällä tehtiin tukeista lautoja käsipelillä. Tukki oli nostettu telineelle ja sahaus tapahtui lihasvoimalla. Toinen sahuri oli ylhäällä justeerin toisessa päässä ja toinen alhaalla. 

Nuori venäläinen vartiomies kertoili meille työn lomassa tulkin avulla, olleensa saksalaisten vankina Harkovin lähellä. Sanoi sen olleen täyttä helvettiä ja meidän olevan onnen poikia, kun saamme olla heidän vankeina. Hän kertoi koko saksalaisen armeijakunnan jääneen mottiin ja sen antautumisen jälkeen hänkin pääsi vapaaksi. Hän oli rento poika. Heitti kiväärinsä välillä puuta vasten ja käski kaikki vangit tupakalle. 

PAASIKIVI 

Leirillä oli vanki nimeltä Paasikivi. Hän oli Karjalan poikia, kotoisin jostain Joensuun yläpuolelta. Tällä pojalla oli harrastus. Hän oli henkeen ja vereen saakka kiinnostunut Venäjän kielen opiskelusta. Välineet olivat puutteelliset. Papereina olivat ruskeista säkeistä ja pahvilaatikoista revityt paperin ja pahvin kappaleet. Kynien virkaa toimitti uunin pesästä otetut hiilet. Hän seurusteli kaikki työaikansa vartioiden kanssa ja raapusteli hiilellä muistiinpanoja. Niin tehokasta tämä oli, että Paasikiveä kutsuttiin loppukesästä jo yksinkertaisiin tulkin tehtäviin. Koska tunnetulla suomalaisella poliitikolla oli sama nimi, niin venäläiset tituleerasivat tätäkin meidän Paasikiveä ministeriksi. 

SAKSALAISET SAUNASSA  

Eräällä täisaunareissulla oli tilaisuus jallittaa saksalaisia. Niitä istui löylyhuoneen perällä muutama kaikessa rauhassa, kunnes sisään syöksyi oven täydeltä suomalaisia. Saksalaiset jäi satimeen lauteiden perälle, suomenpojan alkaessa heittää vettä kiukaille oikein isän kädestä. Sakemannit rukoili ja kirosi kaikilla Euroopan kielillä pois pääsyä ja meillä oli hauskaa, kun saimme paahtaa Hitlerin perkeleitä. 

PROPAGANDAA JA ASELEPO 

Leirin rakennuksiin kuului myös klubirakennus, jossa meille järjestettiin tiedoitustilaisuuksia omalla äidinkielellä. Syyskuun alkupuolen tilaisuudessa venäläiset kertoivat Helsingin ja Jyväskylän tulleen vallatuiksi sekä puna-armeijan etenevän kohti Ruotsin rajaa. Pian tämän jälkeen leirin portista tulla tupsahti seitsemän miehen porukka vangittuja suomalaisia ja näillä pojilla oli suuria uutisia. He kertoivat Suomen ja Venäjän välillä solmitun aselevon 5.9.1944 ja rintamalinjan jähmettyneen Joensuu Savonlinna linjan itäpuolelle. Viipuri ainoastaan oli menetetty. Näiden tietojen jälkeen lopahti uskomme venäläisiin uutisiin. 

Nämä uudet vangit olivat aselevon uhreja. Heille oli ilmoitettu aselevon alkavan määrätyllä kellonlyömällä. Kun tämä aika koetti, niin he ryntäsivät ylös ampumapoteroistaan puristamaan entisen ryssän ja nyt aselevon tultua venäläisen veljen kättä. Mutta velipä oli vielä epäluuloinen ja sanoi pojille: 

- Ruki verj! 

Kyllä näitä poikia otti koppaan, kun heiltä aselepopäivänä riistetään vapaus. Me heitä lohduttelimme: 

- Jäihän se kallein, henkiriepu. 

UPSEERI  

Näiden seitsemän miehen joukossa oli nuori vänrikki. Koska hän oli upseeri, niin hänen ei tarvinnut mennä työhön, ja hän sai parempaa ruokaa. Vänrikkimme oli ylen tyytyväinen kohteluun ja sanoi ommelleensa napin kaulukseen vangiksi joutumistaan edeltäneenä päivänä, joten upseeriksi nimitys tuli sopivaan aikaan. Pian hänet siirrettiin leiriltämme pois.  

Todennäköisesti hänet vietiin sellaiseen leiriin, jossa oli pelkkiä upseereita.  

TATTI HEIKKINEN  

Samassa parakissa, kuin minä, asui vanki Heikkinen. Hän oli tykistön alikersantti ja ihan mukava poika. Heikkinen kuului niihin, jotka ruoka-asioissa kadottivat harkintakykynsä. Hän iski silmänsä sieniin. Työmatkoilla hän rohmusi kaikki näkemänsä sienet ja söi ne sellaisenaan, raakana, matoineen päivineen. Meissä toisissa se herätti inhon sekaisia tunteita. Minä annoin hänelle lisänimen Tatti ja porukka alkoi kutsua häntä tällä nimellä. Heikkinen viskasi vihansa minuun ja uhkaili:  

- Odotas jätkä, kunhan Suomeen päästään, niin järjestän naamaasi sellaisen tatin, että muistat.  

LÄHTÖ - SUOMEENKO? 

Syksyn keltaisten lehtien leijuessa maahan, joskus syys-lokakuun vaihteen seutuvilla, kaikki suomalaiset vangit komennettiin riviin kimpsuineen, joita ei vangilla paljon ollut. Leirin suuri portti aukesi narahtaen ja me laahustimme radan varteen, jossa juna odotti. Tunnelma nousi äkisti ylälukemiin. Laskimme yhteen kaksi ja kaksi eli Suomen ja Venäjän välillä on aselepo ja suomalaisia lastataan junaan. Me pääsemme kotiin……. 

KOHTALOITA 

Iloisissa tunnelmissa jätimme leirin, jossa olimme viettäneet yli kaksi kuukautta. Paljon oli parakeissa tänä aikana puhuttu, niin monta tarinaa, joilla kaikilla oli yhteinen nimittäjä "sota". 

Eräs vanki kertoi heidän partionsa joutuneen vihollisen selustassa tulikosketukseen vihollisen partion kanssa ja heiltä loppuivat panokset, jolloin oli pakko antautua vangiksi. Punaupseeri komensi heidät riviin ja meni taakse, josta sitten ampui neljä ensimmäistä ja loput otettiin vangiksi. 

Joku oli ollut samassa sellissä kaukopartiomiehen kanssa, jolle oli langetettu 20 vuoden pakkotyötuomio kotiseudun tuhoamisesta. Vertailun vuoksi mainitsen, että Suomessa vastaavia venäläisiä sanottiin desanteiksi, heille ei langetettu pakkotyötuomioita, sillä heidät ammuttiin.  

Toinen oli kuulusteluissa vangiksi joutumisensa jälkeen alkanut mustamaalata Suomea, saadakseen kuulustelijoilta myötätuntoa. Kuulustelija oli lyönyt miestä korvalle ja sanonut:  

Älkää puhuko paskaa, iso mies, jokaiselle on isänmaa rakas, niin minulle kuin teillekin.
 
ÄITIVOLGA  

Juna mennä jytkytteli verkkaisesti eteenpäin. Välistä seistiin tuntikaupalla jollakin asemalla. Meni siinä yö ja valkeni seuraava päivä. Jälleen juna pysähtyi, mutta tämä pysähtyminen oli erilainen kuin edellinen, sillä pian vaunujen ovet avattiin ja meidät komennettiin ulos. Me silmät suurina töllistelimme ympäristöä, koska kaikilla oli ajatus, että ollaan jos sain Kannaksella, lähellä Viipuria ja pian päästään kotiin.  

Oli kaunis syysruska ja pitkät vaahterarivit loistivat kullan keltaisina- Meitä alettiin marssittaa poispäin asemalta.  

Maantietä myötäili vieressä oleva keskeneräinen rautatie. Näimme siellä vankeja töissä, joilla oli suomalaisen sotilasvaatteen risoja päällä. Aloimme innoissamme huudella heille: Hei jätkät, onko Suomen raja miten lähellä? Mitä paikkaa Karjalan kannasta tämä on? Saimme ivallisen vastauksen:- Vai lähellä, no miten tuon nyt ottaa. Tuo leveä joki, joka näkyy, on nimeltään Volga. 

TSEREPOVETSI 

Voi tuhannen tappurapukkia, se oli tosiaan Volga, sen pohjoisia haaroja. Meidät oli tuotu Tserepovetsin kaupungin läheisyyteen. Tämä oli 1000 km päässä Leningradista. Kaupunki oli luurankoradan varrella, joksi sanottiin Moskovan ja Archangelskan välistä rataan. Se oli teetetty vankityövoimalla joskus tsaarinvallan aikaan ja tarina kertoi, että vähintään yksi vangin ruumis on täytteenä jokaisen ratapöllin alla. 

Kävelimme kohti uutta leiriä, jonka kulmissa olevat vartiotornit näkyivät kauas. Pääportti avattiin ja työnnyimme sisään. Kaikki näytti päällisin puolin samanlaiselta kuin edellisessä paikassa. Meille osoitettiin asuinparakki. Annettiin vähän ruokaa. Pian tämän jälkeen näimme jotakin eriskummallista. 

IHME 

Parakin ovesta työntyi sisälle kaksi ilmielävää suomalaista tyttöä. Olimme jo melkein unohtaneet sellaisten olemassa olon. Kovin tytöt kyseli ja katseli suoraan joka pojan naamaan. Ei meidän parakista heidän tuttujaan löytynyt. Eräs puuttui se oli miehen ja naisen välinen eroottinen jännite. Kun miehet ovat aliravittuina kuukausia, niin asioiden tärkeysjärjestys vaihtuu. Nämä tytöt olivat vangiksi jääneitä lottia. Toinen heistä oli ollut raskaana tullessaan ja synnyttänyt terveen pojan. Vielä oli kolmas naisvanki iäkäs mummu. He kaikki asuivat yhdessä. Lottatytöt olivat leirin sairaalassa töissä ja mummu hoiti päivisin poikaa. 

LEIRI 

Vähitellen uusi kotimme tuli tutuksi. Leveä käytävä keskellä jakoi neliön muotoisen alueen kahtia. Heti portista tullessa oli oikealla täisaunaparakki, putka ja vartioiden kämppä. Vasemmalla oli lääkäreiden vastaanottoparakki. Sen alapuolella oli sairaalaparakki. Lisäksi olivat käymälät, varastot ja ruokala. Loput olivat asuinparakkeja. Minun parakkini oli samanlainen kuin tuhannet muut. Keskellä oli käytävä ja sen kahtapuolta kaksikerroksiset puulaverit nukkumista ja oleilua varten. Oven suussa oli uuni. Varauloskäytävää ei ollut. 

LUTIKAT 

Täällä meitä ahdistelivat luteet. Niitä olivat parakin seinät, kattoja nukkumalaveri täynnä. Yritimme päästä niistä eroon tappamalla. Ainoa tulos oli se, että kaikki paikat olivat tumman veren tahrimat. Kitkerä haju tuli kaupanpäälliseksi. Jostain syystä niille ei minun veri kelvannut. Kun kävin nukkumaan, niin ne kulkivat pitkin ihoa kasvojen ja käsien yli purematta. Kiroilusta päätellen petikavereiden veri kelpasi. 

KOKOAMINEN 

Suomen ja Venäjän välisen aselevon tultua voimaan ryhdyttiin valmistelemaan vankien vaihtoa. Tämä Tserepovetsin leiri oli valittu kokoamispaikaksi. Tänne tuotiin suomalaisia eri puolilta suurta Venäjän maata. Täällä oli lokakuussa jo noin 2000 suomalaista. Kolme miestä oli elossa 1941 vangiksi joutuneita. He kertoivat heitä olleen 300 miestä leirillä lähellä Kiinan rajaa. Leirille oli tullut rutto. Taudinkuvana oli ensin sokeus. Aamulla herätessä saattoi olla kahta puolta kuolleet kaverit. Vain 17 säästyi, jotka siirrettiin Uralille hiilikalvokseen. Niistä jäi eloon nuo mainitut kolme. Yksi heistä puhui usein lapsistaan ja itki perään. 

Täällä kuljettiin iltaisin parakista toiseen tuttuja etsien, joku jopa tapasi. 

UPSEERIT 

Myös upseerit tuotiin tänne. Heitä oli muutamia kymmeniä. Arvossa korkein oli majuri Korhonen. Upseereja kohdeltiin kansainvälisten sopimusten mukaisesti. Heidän ei tarvinnut osallistua työntekoon. Heidän parakkinsa oli piikkilangalla eristetty meistä. Kerrottiin, että he saavat parempaa ruokaa ja kuluttavat aikaansa shakkia pelaten. Me miehistövangit olimme kateellisia ja ellemme ääneen sanoneet, niin ainakin ajattelimme: 

- Herrat ovat herroja helvetissäkin! 

ja niinhän me olimmekin. 

RUOKA 

Venäjä oli kaalin luvattu maa. Koska sato oli juuri valmistunut, niin ruokana oli veteenkeitettyä kaalia joka päivä. Leipä hössöä tuli palanen lisäksi. Eräs saksalainen oli päässyt käsiksi tuoreisiin kaalinkeriin. Söi, söi ja halkesi. Sairaalan väki oli piruuttaan vetänyt veitsellä vatsan auki ja pannut sakun syömät kaalit vaakaan. Niitä oli ollut viisi kiloa. 

PUNATAUTI 

Vangit sairastuivat täällä joukoittain vatsatautiin, sen kuva oli veriripuli ja kuume. Sanottiin sen johtuvan paikallisesta vedestä. Taudin tuloa yritettiin välttää juomalla vain keitettyä vettä, mutta eihän kaikilla ollut tilaa keittää vettä parakissa olevan pienen uunin hiilloksella. Eivätkä monet siitä välittäneetkään, sillä elämänusko ja toivo paremmasta oli hukkunut nälän ja vilun kärsimyksiin. Kuka tämän vatsataudin sai, niin joutui leirin sairaalaan, mutta tovereistani ei yksikään tullut sieltä elävänä takaisin. Sairaalan eteen ajoi joka päivä kahden hevosen vetämät vankkurit ja siinä suuri puulaatikko. Se lastattiin ruumiita täyteen ja niin vieri kuolonvankkurit leirin portista ulos, suuntana joukkohauta. Kotipitäjästäni oli vankien joukossa Turusen veljekset, jotka molemmat kuolivat tällä lailla. 

Itse sain tuon ripulin myös, mutta en kertonut siitä kuin lähimmille tovereilleni. Olin kotona syönyt vatsatautiin hiilitabletteja. Meillä oli parakin uunissa hiiliä. Yksi ynnä yksi on kaksi, ajattelin eli jos Kotosuomessa hiilitabletit auttoi, niin miksikäs ei myös pelkkä hiili. Aloitin heti paaston ja hoipuin suolet kurnien toisten mukana. Taskut olivat hiiliä täynnä, joita syödä mutustelin pitkin päivää. Ainoa mitä muutaman päivän aikana suuhuni pistin, oli illalla uunin hiilloksella keitetty vesi. Ruoka-annokseni annoin tovereilleni, sillä ehdolla, että jos en kuole, niin maksavat takaisin tervehtymiseni jälkeen. Muussa tapauksessa, no se olisi ollut heidän onnensa. 

Ihme tapahtui, vatsani kuivui, olin pettänyt kuolemaa. Pyysin tuota pikaa tovereilleni lainaamani ruuat takaisin, jolloin he paastosivat ja katselivat vesi suussa, kun minä poika söin. 

LÄÄKÄRI 

Yhden kerran meillä oli lääkärintarkastus. Lääkäri oli nuori nainen, jonka eteen jokainen vanki vuorollaan meni. Siinä piti näyttää alastomana itseään edestä ja takaa. Niin oli miehinen kunto alhaalla, että oli sama, jos edessä lääkäritytön asemasta olisi ollut kivipatsas. Kai tällä pikatarkastuksella jokin tarkoitus oli. 

KÄVELEVÄT LUMPUT 

Mitään uusia vaatteita ei saatu, vaan omillaan piti tulla toimeen. Niinpä vangit olivat jonkunlaisia käveleviä lumppuja. Saman miehen päällä saattoi olla saksalaisia, suomalaisia ja venäläisiä sotilasvaatteita. Minulla olivat kaikki vaatejäännökset suomalaista alkuperää. Vangiksi joutumiseni jälkeen venäläiset vaihtoivat saappaani. Ne Venäjän saappaat olivat hyvin huonot. Ensin niistä irtosi pohjat ja lopulta heitin varretkin menemään Muutamat viimeiset viikot kävelin pelkät sarkamanttelista leikatut rätit jalkojen suojana. Kiersin ne kapealla, paunaksi sanotulla suikaleella kiinni. Pauna kiedottiin polvesta alaspäin jalan ympäri. 

ANOMUKSIA STALINILLE 

Venäjän vallankumouksen vuosipäivänä kaikkien suomalaisparakkien eteen pantiin liehumaan Suomen liput ja ovien pielet koristeltiin havuilla. Tämä oli ystävällinen ele venäläisiltä, koska maittemme välillä oli ollut aselepo jo jonkin aikaa ja vankien kotiuttamisen valmistelut olivat käynnissä. 

Meille kerrottiin, että saksalaiset ovat vielä Lapissa. Sitten eteemme tuotiin paperi, joka oli anomus Stalinille ja ne, jotka laittavat siihen nimensä, pääsevät aiemmin Suomeen. Samalla he sitoutuvat lähtemään Lappiin sotimaan saksalaisia vastaan ja ajamaan heidät Suomesta pois. Joka mies pani nimensä paperiin. En tiedä, mitähän vouhotusta tuokin lie ollut? 

Toisessa tiedustelussa kysyttiin kuka haluaa jäädä Venäjälle asumaan? Siitäkin piti tehdä Stalinille anomus. Koko parin tuhannen suomalaisen joukosta vain yksi ainoa anoi ja sai jäädä. Hänet siirrettiin pois leiriltä jonnekin. 

TULUKSET 

Täällä näin ensi kerran tulentekovälineenä tulukset, joista olin kuullut puhuttavan. Niitä oli myös siviileillä, mutta vangeilla ei muita välineitä ollutkaan. Sormen vahvuiseen kangastorveen oli sullottu tiukkaan puuvillavanua. Tupon toinen pää oli hiillostettu. Viilaa tai muuta teräskappaletta lyötiin valkeaan ukonkiveen, josta kipinät ohjattiin hiillostetun tupon päähän. Varovainen puhallus ja se alkoi hehkua punaisena. Hiillostettu pää oli väliajat metallisuojuksen peitossa. Minulla ei tätä ihmettä ollut. Toiset antoivat siitä tulen sätkääni. 

TYÖNTEKOA 

Vankien piti tehdä ulkotöitä 10 tuntia päivässä. Tehtiin uutta pistoraidetta, maanteitä ja lastaus- sekä purkutöitä. Leirimme kohdalla joen rannassa oli saha, joka sai tukkinsa nippu-uittona jokea pitkin. Meidän tehtävä oli purkaa niput ja vierittää tukit sahalle. Se oli raskasta, kylmää ja märkää työtä. Olin useamman viikon tässä työssä. Ainoat työvälineet olivat parin kolmen tuuman vahvuiset koivukanget. Tukkien nostajilla oli kerran hurja tappelu joen rannassa. En tiedä mistä se alkoi, mutta parhaimmillaan sadat miehet mukiloi toisiaan. Nyrkit ja varsinkin puukangit tekivät rumaa jälkeä. Vartijat huusivat kirosanoja kilpaa tappelijoiden kanssa. Suomalaiset ja saksalaiset siinä tuntuivat ensiviulua soitelleen. Itse juoksin äkkiä pois myrskykeskuksesta ja ylempää kumpareelta seurasin kuin teatterinäytäntöä. 

Otin kaikkeen työhön niin laiskan asenteen kuin se vain oli mahdollista. Aina kun vartijan silmä vältti, niin en tehnyt mitään. Se oli hyvä tapa, joka auttoi pysymään hengissä, sillä niukka ravinto oli tarpeen elämän ylläpitoon. Toverini Hänninen motkotti: 

- Tekisit sinäkin jotakin, tässä saa raataa silmät nurin, kun toiset lorvii. 

- Voi hyvä mies, ei Venäjän työt tekemällä lopu. Minä ainakin aion pysyä hengissä, vastasin nuhtelijalle ja lorvailu jatkui. 

Talvi teki tuloaan, kylmää vettä ja räntää satoi vankien niskaan, jotka puolialastomina nuhjasivat aamusta iltaan ulkotöissä. Ei näin ollen ollut ihme, jos kuolema, joka usein vieraili luonamme, oli yhdentekevä. Melkein päivittäin joku vanki kannettiin kylmänä pois, jos sattui olemaan saku, niin ajateltiin, että nyt on taas yksi Hitlerin perkele vähempänä. 

PERUNAVARAS 

Olin satamassa purkuhommissa. Meitä oli parinkymmenen miehen ryhmä. Proomu oli täynnä perunaa ja meidän tehtävä oli siirtää ne rautatievaunuihin. Koko ajan syötiin raakoja perunoita. Ahneus sai vallan ja alettiin juonia miten saisi salakuljetetuksi perunoita kämpille. 

Kun lähdön aika illalla tuli, niin vartijat huomasi heti kättelyssä, mistä on kyse. Vangit olivat yltä päältä muhkuraisia. Perunoita oli taskujen lisäksi piilotettu mitä ihmeellisempiin paikkoihin. Lakit olivat koholla, koska perunoita oli pään ja lakin välissä. Joku oli pujottanut perunat rautalangalla helminauhaksi, joka oli pujotettu niskasta kainaloihin ja edelleen käsivarsien sisäpinnoille ihoa vasten piiloon. Toisella sama kikka oli haarusissa. 

Kersantti, joka oli vartijoiden päällikkö, komensi pudottamaan perunat pois. Joka ei tottele, sen piru perii. Niin putoili perunat lastauslaiturille. Sitten kersantti kysyi, onko nyt varmasti kaikki pois. Juu, sanottiin me ja nyökyttelimme päätämme. 

Seurasi käsikopelolla suoritettu ruumiintarkastus mies mieheltä. Minä satuin olemaan ainoa, jolta niitä vielä löytyi. Olin valinnut litteitä perunoita ja purkanut paunat, joilla jalkarättini olivat kiinni sekä siroitellut niitä rättien ja paunojen väliin. Niin putosi minunkin perunat eikä asia ollut sinä siisti. 

Kersantti kirosi karkeasti. Veti pistoolin esille, painoi piipun selkääni ja käski kävellä laiturin reunaa kohti. Pelkoni oli korkea, mutta aivoissa takoi: 

- Ei se minua ammu - ei sillä ole lupaa - rikos on liian pieni - sotilaskuri on täällä kova - ei se uskalla. Aivoni olivat takoneet oikein. Kun pääsin laiturin reunalle ja katsoin Volgan mustaa pintaa, niin uhkaajani pani pistoolin vyöhönsä. Käski minut riviin ja potkaisi persauksille. Eikä hän tehnyt tästä ilmoitusta leirin komentajalle, joka olisi tiennyt minulle putkarangaistusta. Olisikohan nuori ikäni ja lapsenkasvoni vaikuttaneet? 

KOLHOOSIT 

Leiri sijaitsi joen töyräällä. Metsää ei juuri ollut. Loivasti kumpuilevaa peltomaisemaa oli silmän kantamattomiin. Yksitoikkoisen maiseman katkaisi talorykelmä siellä täällä, niitä sanottiin kolhooseiksi. Kaikki kolhoosien talot olivat hirrestä tehtyjä ja vanhoja. Ne olivat kuin vanhoja kenkiä, joiden kannat ovat lintallaan ja kallellaan. Suurin osa oli hirsipöngillä tuettu ulkoapäin kaatumista vastaan. Kunkin mökin ympärillä oli pieni yksityinen peltotilkku, jossa muutama vuohi mäkätti. Ne muutamat ihmiset~ joiden kanssa jouduimme tekemisiin, olivat hyvin ystävällisiä. Vaihdettiin heidän kanssa saippuaa leipään. Me saimme leiriltä joskus pienen palan saippuaa. Emme käyttäneet sitä peseytymiseen, koska tiesimme siviili-ihmisillä olevan kova puute saippuasta. Siinä kaupassa tingittiin ankarasti. Saippuapala oli kämmenellä ja ostaja latoi leipäpalasia toiseen käteen. Kun haluttiin parempi vaihtosuhde niin hoettiin: 

- Maala, maala! 

KARKURI 

Yksi meikäläinen oli haavoittunut päähän ja poti muistinmenetystä. Eräänä päivänä hän otti ja katosi. Miestä ei löydetty mistään. Parin päivän päästä hänet oli pidätetty maantieltä. Poika ressu oli menossa Moskovaa kohti, siis päinvastaiseen suuntaan kuin missä Suomi oli. Hevoskyydillä tuotiin takaisin. Ei häntä rangaistu, koska oli todistettavasti henkisesti vajaa. 

KOTIINLÄHTÖ 

19.11.1944 koitti se suuri päivä. Olimme lähdössä Suomeen. Meistä oli valittu 1250 vankia, kolme siviilinaista ja pikkupoika lähtemään. Loput huonompikuntoiset jäivät lihomaan, kuten venäläiset sen ilmaisi. Meille jaettiin tomesteri, jossa oli pyyheliina, posliinimuki ja puulusikka. Järjestäydyttiin neliriviin leirin portin eteen. Kaikki muut vangit olivat ympärillä ja monilta vuoti kyyneleet silmistä. Niin oli vihamme kova saksalaisia kohtaan, että piti vähäisen kielitaidon ja pantomiimin avulla painaa maahan saksalaista sotilasta. Selitimme vesitteleville saksalaisille, että Suomen sotilas lähtee nyt kotiin, jossa odottaa lihapadat, paksut sikarit ja ihanat immet Sitten manasimme saksalaisten aivoon heidän tulevaisuutensa, joka oli: 

- Germany robota, robota, davai, davai ............... 

Yritimme kertoa, että saksalaiset tekee Venäjällä töitä iankaikkisesti. 

ANKEA MATKA 

Portit avattiin ja toivoa täynnä oleva joukko marssitettiin muutaman kilometrin päässä olevalle rautatieasemalle, jossa meidät lastattiin umpivaunuihin. Kuhunkin vaunuun tuli 40 miestä. Vaunujen molemmissa päissä olivat lankkulaverit ja keskellä lattiassa pieni vessareikä. Ainoa valo tuli parista 15x15 sm seinäluukuista, joita peitti ulkopuolelta teräsristikko. Vielä vaunussa oli pieni puukamiina ja hormi katolle. Sää oli tyypillistä marraskuun säätä, sellaista kuin mannerilmasto sydän Venäjällä voi olla. Pakkasta oli ja kylmä tuuli puhalteli pitkin kumpuilevaa aromaastoa. Aina kun vaunu saatiin täyteen, niin ovi salvattiin kiinni ja me vankipoloiset kyyhötimme vieri vieressä. Aikanaan myös veturi sai lähtömerkin, koska vaunut nytkähtivät liikkeelle. Meni yö ja valkeni seuraava aamu. Me palelimme, meillä oli nälkä ja jano, sillä mitään huoltoa ei oltu saatu sitten leiriltä lähdön jälkeen. Kamiinahan meillä oli vaunussa, mutta puut puuttui. Junan seisoessa jollakin asemalla koputtelimme oveen ja huutelimme ahdinkoamme. Ovi alkoi kolista ja venäläisen vartijan pää tuli oviaukkoon. Esitimme hänelle toivomuksemme, jossa ensisijaisena olivat polttopuut. Ovi sulkeutui ja me odotimme. Jonkun ajan kuluttua ovi taas kolisi ja sisään lykättiin parimetrinen, käsivarren paksuinen rangan pätkä. Ei ollut mitään työkaluja, ei tulitikkuja, ei sitten mitään ja meitä paleli. mutta ankeat olosuhteet olivat opettaneet vangit neuvokkaiksi. Yhden jos toisenkin miehen katse kiinnittyi makuulavitsana oleviin kuiviin lankkuihin. Kuin taikaiskusta ilmestyi vankien vaatteiden kätköistä omatekoisia veitsen tapaisia esineitä. Niillä alettiin nakertaa lankkuja pätkiksi. Kun oli saatu lankku koverrettua ympäriinsä, sen pää työnnettiin vaunun keskellä olevaan vessan reikään. Muutama mies painoksi toiseen päähän ja niin irtosi pala palan jälkeen. Pian roihusi kamiinassa iloinen tuli. Nälkäinen, luun laiha ruumis sai elinvoimaa. Välillä juna seisoi asemilla pitkät tovit ja lankun palasia piti saada. Silloin katkaisuhetkellä laulettiin "hei rullaati rullaa", jotta vartijat eivät kuulleet meidän lankun katkomista. Niin kulahti toinen päivä. Oli meillä välttävä lämpö. Veden tippaa ei kukaan tuonut. Huulet halkeilivat ja kuumepotilaiden määrä lisääntyi tasaisesti. Ne kyyhöttivät kippurassa ja valittivat hiljaa. Jokunen kommunisti yritti pitää palopuhetta, mutta vastauksena oli paljon puhuva hiljaisuus. Kahden päivän kuluttua lähdöstä vankijuna pysähtyi Leningradin asemalle. Siellä saimme mukillisen keiton tapaista lientä. Vaunuun tuotiin pari sangollista, muka pesuvettä, mutta joka tippa juotiin, koska jano oli hirvittävä. 

VOI VOITETTUJA 

Täällä näimme uskomattoman näytelmän, joka nosti hirmuisen ryssävihan. Meillä oli vankijunassa elintarvikevaunu, mutta vartijaväki myi ne ruuat Leningradin siviileille kovasta hinnasta. Vaunuissa olleet kommunistit saivat kuulla, millaisia he ovat. He yrittivät puolustautua ja sanoivat, että tästä tehdään valitus Suomeen päästyä Venäjän lähetystöön. ja höpö höpö, luulen, että tässäkin asiassa pätee ne vanhan Rooman keisarikunnan voittaneen kuninkaan sanat: 

- Voi voitettuja! 

Kyseessä oleva kuningas määräsi roomalaiset maksamaan sotakorvauksia kullassa määrätyn painon. Vaakan näyttäessä tasan, tämä kuningas heitti punnusten puolelle vielä oman raskaan miekkansa ja käski lisätä kultaa. Roomalaisten nuristessa vääryydestä, hän sanoi nuo kuuluisat sanansa. 

Kaikesta huolimatta juna lahti taas liikkeelle kohti Viipuria. Sen minkä ruumiin kunto laski, niin vastaavasti mieliala nousi, mitä lähemmäksi Suomea tultiin. Ennen Viipuria meille jaettiin eräällä asemalla palanen leipää. Joku hurja myi huutokaupalla leipäpalasensa. Eräillä vangeilla oli Suomen rahaa ja olihan me lähtiessä saatu 50-100 ruplaa Venäjän valuuttaa. Oli kuulemma palkkaa tehdystä työstä. 

PIRUPARAT TULEE 

Alettiin lähestyä valtakunnan uutta rajaa, joka oli aivan Vainikkalan aseman tuntumassa. Tunnelma nousi huippulukemiin - vankiraukat - piruparat olivat tulossa kotiin. Eräiden matka oli kestänyt jopa kolme ja puoli vuotta. Kommunistimieliset esittelivät valtakunnan rajalle saavuttaessa laulettavaksi kansainvälistä ja Vapaata Venäjää. 

Mutta arvatkaapa mitä tapahtui? Kun rajalinjalle tultiin, niin kajahti kuin yhdestä suusta, mahtavasti, voimakkaasti "Kotimaani onpi Suomi". Taisi siinä tippa tulla pojan jos toisenkin silmään ja ääni sortua. 

- Eläköön, heti olemme Suomessa! 

Rajalinjalle juna pysähtyi. Vuorollaan kunkin vaunun ovi avattiin ja meidät komennettiin ulos neliriviin. Osa oli niin kuumesairaita, että toisten piti tukea, jotta seisaallaan pysyivät. Edessämme seisoi venäläinen upseeri luovuttajana ja suomalainen vastaanottajana. He laskivat montako "kappaletta" meitä oli. Venäläinen luki: 

- Otin, tvaa, trii, tsetiiri, piät ...... 

ja suomalainen tutumman tuntuisesti: 

- Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi ...... 

Mitään niiniluetteloa ei ollut Isänmaa otti meidät vastaan ilman nimiä, kasvottomina. Luvun jälkeen kiivettiin takaisin vaunuun ja ovi jäi raolleen. Ovivahdiksi nousi suomalainen sotilas. Kaikkien vaunujen tultua näin tarkastetuksi, veturi lähti vetämään vaunuja Suomen puolelle. 

Me olimme haljeta uteliaisuudesta ja hukutimme ovivahtina olevan sotilaan kyselyjen tulvaan. 

- Niin pojat, aloitti sotilas. Kerronpa teille millaista oli Suomessa olevien venäläisten vankien luovutus. Niitä oli yli 70.000, joten niiden siirtäminen rajan yli kesti kauan. Osa oli vapaaehtoisesti vangiksi jääneitä ja heimopataljoonassa palvelleita. Heitä odotti kotimaassa vähintään pakkotyörangaistus tai kuolema. Niinpä he eivät halunneet palata ja tekivät kaikkensa karatakseen. jotkut rikkoivat vaunujen seiniä ja pakenivat metsiin. Me niitä jahtasimme kuin karjaa villissä lännessä, koska ampua ei saanut. Piti ottaa elävänä kiinni. Kyllä teillä on toista. Kaikki voitte tulla takaisin ilman pelkoa, vaikkei jauhot pussissa olisikaan ihan puhtaat.  

Niin saavuttiin takaisin kotomaahan pitkältä matkalta. Satoja oli haudattu suuren Venäjän multiin, kaukaisimmat Aasian rajoille, Uralin taa. Vainikkalan asemalla meitä odotti tyhjä matkustajajuna, johon me siirryimme ja ruskipojan juna palasi takaisin. 

YLENSYÖMISTÄ 

Paikallinen lottaporukka kenttäkeittiöineen kuului myös vastaanottajiin. joku verenkiertohäiriö heidän aivoissa oli tapahtunut, koska miehille, jotka olivat olleet kuukausia, jopa vuosia vailla riittävä ravintoa, tarjotaan ensiateriaksi vahvaa hernekeittoa. Se oli melkein "murha-yritys". Eräskin raukka juoksi soppajonossa edestakaisin ja kaatoi pihistämäänsä pesusoikkoon useita pakillisia rokkaa ja puhalsi sen hetkessä yhtä mittaa napaansa. 

Kun rokat oli syöty~ niin sotilaat toi täysinäisiä näkkileipälaatikoita vaunuihin. Ensimmäiset laatikot eivät vaunun lattiaa tavoittaneet, sillä ne tyhjeni sekunnin murto-osassa, nälkäisten miesten ahnehtiessa leipää taskuihin ja vaatteiden kätköihin. Mutta nyt oltiinkin Suomessa ja leipälaatikoita tuli aina vain lisää. Lopulta jäi täysinäinen leipälaatikko kököttämään vaunun käytävälle. Papusoppa oli pannut joka pojan vatsan koetukselle, niinpä osa alkoi voihkia turvonneen vatsansa kanssa kuin kuolemaa tehden. Heitä varten oli junassa sairasvaunu, johon oli siirretty heti kuumeiset ja muut sairaat. Tänne vietiin ensiapua saamaan pahiten ylensyöneet Me muut jatkoimme näkkileivän rouskuttamista. Junan pysähtyessä juostiin veturin tykö, josta saatiin pakkeihin vettä palan painikkeeksi. Kun iltapäivällä oli saavuttu. Vainikkalaan, niin purin koko ajan puoleen yöhön saakka näkkäriä, välillä pakista vettä ryypäten. Meni minunkin elimistö takalukkoon. Ei maistunut leipä, ei vesi ja oli kauhea olo. Vatsa oli turvonnut valtavaksi, kivikovaksi möykyksi. Ilma ei kulkenut läpi päästä eikä toisesta. Siinä voihkin toisten toverieni lailla ja juna jyskytti kohti Hankoa. 

Meille oli jo ilmoitettu, että meidät viedään Hangon niemen kärkeen, vanhaan saksalaisten jättämään parakkikylään, karanteenileirille kolmeksi viikkoa. Yö kului tuskallisen hitaasti. Valkeni uusi päivä, 23. marraskuuta 1944. Syysmyöhäinen, harmaa sadepäivä oli jo puolessa, kun juna saapui Hangon asemalle. Me tulimme ulos ja järjestäydyimme vaunujen eteen asemasillalle. Mahdoimme olla näky, 1250 rääsyläistä, eri maiden asepukujen jätteillä verhottuja. Osa makasi paareilla. terveempien edessä, osa oli raajarikkoja, ilman jalkaa, kättä tai molempia. Osa pysyi seisaallaan vain toisten tukemana, posket lommolla, likaisen parran peittämänä. Laihimmat painoivat jopa alle 40 kiloa. Minä olin tovereihini verrattuna lihava, sillä olin urheasti vältellyt työntekoa leirillä, niin oli jäänyt ravintoa elämän ylläpitoon. 

Meille oli järjestetty juhlava vastaanotto, oli sotilassoittokunta, kirkon ja kaupungin edustajat sekä yleisöä. Siinä Suomen sinitaivaan alla pidettiin tervetulotoivotuspuheet ja Kiitosjumalanpalvelus. Vastaanottajien poskilla, niin miesten kuin naistenkin, vieri avoimesti kyynelvirrat. Me emme osanneet itkeä, meidän tunne-elämä oli samalla tasolla ruumiillisen kuntomme kanssa. Vastaanottajien katseista vain hiukan aavistimme mitä merkitsee paluu rakkaittensa luo. 

KARANTEENISSA 

Tämän juhlavan vastaanoton jälkeen siirryttiin Tulliniemessä olevaan parakkikylään kolmeksi viikoksi karanteeniin. 

Olin kovin sairas vatsastani ja illan tullen tuli äkkilähtö vessaan. En päässyt sinne saakka, vatsani räjähti jo pihamaalle. Eikä sitä ole koskaan tullut niin paljoa kuin nyt. Tämän jälkeen aloin tuntea oloni paremmaksi. 

Tuloiltana päästiin saunaan pesemään Venäjän liat ja hajut pois. Ennen nukkumaanmenoa jaettiin vielä konjakkiryypyt. 

Kirjeiden kirjoitus alkoi seuraavana päivänä. Ensiksi kirjoitin kotiin. Oli kaikenlaisia tarpeita ja minulla ei ollut mitään. Pyysin lähettämään rahaa, jotta voin ostaa kamman, peilin, saippuarasian, hammasharjan ja partakoneen. Toisen kirjeen kirjoitin Liisa-siskolle. 

Parin päivän sisällä parakkiin saatiin radio ja koronapeli. Elokuvissa sai käydä joka päivä ja iso kanttiini palveli, jos oli rahaa. Lotat järjesti myös tulojuhlan, jossa tarjottiin pullaa ja milkkikorviketta. Ei oltu saatu näitä herkkuja puoleen vuoteen, ai jestas, että se oli hyvää. 

Henkilötietojen keruu alkoi seuraavana päivänä vai sanoisko kuulustelu. Saimme kertoa nimemme ja tarinan missä sekä millaisissa olosuhteissa vangiksi joutuminen oli tapahtunut. Meistä otettiin kaksi kuvaa, toinen edestä ja toinen sivulta. Kun kaikki oli saatu paperille, niin radiossa ilmoitettiin aakkosjärjestyksessä kaikkien nimet. 

Niin minunkin vanhempani saivat kuulla nimeni, syntymäpaikan ja -ajan. Olihan se vanhemmille, aviopuolisolle ja lapsille uutinen, jota voisi verrata raamatun kertomukseen ylösnousemuksesta. Itse olin tuolloin vasta 19 vuotta ja omaa perhettä ei vielä ollut. 

jostakin syystä postin kulku Hankoon päin oli hidasta. Kesti toista viikkoa ennekuin ensimmäiset kirjeet ja paketit tuli. Kyllä oli toinen toistaan järkyttävimpiä tarinoita, jotka kirjeistä paljastuivat. Oli kuollut lähiomaisia, vaimoja ja isiä että äitejä. Osa vangeista oli vuosia sitten jo haudattu kentälle jääneenä ja nuori vaimo oli mennyt uusiin naimisiin ja saanut lapsia. Meidän tunne-elämä oli vielä alaennustilassa. Olimme kokeneet liian paljon. Seuraava sopinee esimerkiksi. Ryhmä miehiä pelaa pokkaa. Lähetti heittää parakin ovesta kirjeitä, joitakin ojennetaan tuohon korttia pelaavaan ryhmään. Mies avaa sen pelin lomassa, lukasee ja rutistaa taskuunsa sekä jatkaa pelaamista. Kaverit ovat uteliaita ja kysyvät: 

- Mitä kotiin kuuluu? 

- Akka on kuollut, sanoi mies ja jatkoi peliään. Meidän kyselyhalut loppui siihen. 

Nuo kolme karanteeniviikkoa kuluivat nopeasti kirjeiden ja siviilipakettien merkeissä. ja ruoka maistui ja jälleen maistui. Kylläisyyden tunnetta säätelevä kellokoneisto oli sellainen, että vaikka söi vatsansa kuinka täyteen, niin nälän tunne oli siitä huolimatta aina päällä. 

LOMALLE ÄIDIN JA ISÄN LUO 

Oli joulukuun puoliväli, kun sain junalipun käteeni. Määränpäänä oli Joensuu. Lähtöpäivänä Hangossa satoi vettä. juna mennä jytkytteli kohti Joensuuta. Sää kylmeni, mitä lähemmäksi Pohjois-Karjala tuli. Kun seuraavana aamuna laskeuduin junasta Joensuun asemalle, niin maassa oli lumipeite ja pakkasta liki kymmenen astetta. Minun täytyi ilmoittautua Joensuun sotilaspiirin esikunnassa. Siellä sain kertoa vankitarinani uudestaan, jonka kirjurit pisti paperille. Täällä kerrottiin meille muutamalle 1925 syntyneelle lähitulevaisuutta: 

- Teidän ylimääräiset kertausharjoitukset päättyvät vuoden lopussa ja 1.1.1945 astutte vakinaiseen palvelukseen. Nyt lähdette 30 vuorokauden lomalle ja 16.1 ilmoittaudutte Kouvolan varuskunnassa. 

Samaan aikaan oli esikunnassa asioimassa talvisodassa mainetta niittänyt sotasankari kapteeni Juutilainen, joka tunnettiin paremmin Marokon kauhu" nimisenä. Tämän nimen hän oli saanut palvellessaan Ranskan muukalaislegioonassa. Tämä Juutilainen oli sivusta kuunnellut meidän asian käsittelyä ja alkoi vinoilla: 

- Vai joutuu pojat vielä asevelvollisiksi. Siellä ovat kaverinne vielä Lapissa tappelemassa saksalaisten kanssa. Pitäkää kiirettä, niin voitte ehtiä vielä saksalaistenkin vangiksi. Saisitte lisää elämän kokemuksia. 

Niin meitä pilkattiin, mutta ei se juuri haitannut, koska siipi oli vielä maassa. 

Joensuuhun tulleessa porukassa oli kaksi meitä 1925 syntyneitä. Toverini koti oli Tohmajärven Onkamolla. Muut olivat vanhempia ja pääsivät siviiliin. 

Sain junalippuni ja veturin pilli vihelsi. Matkaa oli tällä kertaa vain 50 kilometriä. Oli mahtava hyvänolon tunne, kun laskeuduin junasta kotoasemalla. Mietteissäni kävelin Perävaaraan tuon seitsemän kilometrin matkan. Siellä oli kotini ollut viimeiset kymmenen vuotta. Olin 17 vuotta, kun tälle sotapolulle astuin. Nyt olin 19 ja tunsin olevani vanha ja nuori yhtaikaa. 

Jos oli ilo suuri minulla, kun avasin kotipirtin oven, niin varmaan tunteet myllersi myös äidillä ja isällä. 

Alkoi tapahtumien kertaus ja puhuttavaa oli vaikka millä mitalla. Äitini kertoi: 

- Silloin marraskuun lopulla, kun niitä vankeja tuli, niin sanottiin, että radiossa tullaan lukemaan kaikkien palanneiden nimet. Kyllä me jännäsimme jo ennakkoon. Muutaman päivän kuluttua tulostanne niitä alettiin lukea aakkosjärjestyksessä. Koska Helminen on alkupäässä, niin sieltä se ilosanoma korvaan tuli: 

- Helminen Martti, 1.5.25, Kitee. 

- Jumalalle kiitos! Kiitos jumala! Martti on palannut! Tätä me hoettiin yhtenään, halattiin toisiamme ja itkettiin. 

Onhan se ihanaa, että elämässä on iloa surun vastapainona, jatkoi äiti. Kuten kirjeessä jo sinulle kerroin, niin Rafael kaatui kesällä 30.6. Sotilaspastorin ilmoituksen mukaan hän oli saanut kasvoruusun ja kuoli kenttäsairaalassa. Hänet haudattiin 12.7. 

Tuntui niin pahalta ne sankarihautajaiset, kun sitä sotaa piti sielläkin olla. Tarkoitan niitä kunnialaukauksia. Lisäksi se Saloheimon puhe otti minuun pahasti. Kyllähän sinä maisteri Saloheimon muistat, Karjalan koeaseman johtajan. Hän sanoi puheessaan haudalla: 

- Nämä yksinkertaiset tohmajärveläiset ovat antaneet halvan henkensä kalliille isänmaalle ........ 

Ajattelin, ettei minun poikani ollut yksinkertainen ja ei hänen henkensä ollut halpa. Menettää nyt lapsi, juuri kun on saanut hänet aikuiseksi. Rafaelhan oli kuollessaan 22 -vuotias. 

Mieltä painoi lisäksi raskaana sinun kohtalosi epätietoisuus. Kun lähetimme Rafaelin hautajaisiin kutsun sinulle, niin se kirje palautettiin lähettäjälle ja kirjeen päälle oli kirjoitettu tuskallinen sana "kadonnu". Kirjoitimme joukkueesi johtajalle, luutnantti Tauno Silvoselle. Hän antoi hukan toivoa kirjoittaen, ettei kukaan stm Helmisen tovereista ole nähnyt hänen kaatuneen, haavoittuneen tai joutuneen vihollisen käsiin 

Tiili tänne syksyllä joku nuori mies ja olisi halunnut ostaa sinun siviilivaatteesi. Hän sanoi yhden toverinsa nähneen, kun konepistoolisuihku lävisti rintasi ja tuli nyrkin mentävä reikä. Tämä näkijä oli joku Yrjö Kolehmainen Tuupovaarasta, opettajan poika. 

Kyllä me toivossa elimme, sillä vaatteesi ovat edelleen tuolla komerossa. 

Muut veljesi ja Kinnusen Eino ovat tulleet terveinä takaisin ja aloittelevat nyt rauhan töitä. 

Näin äitini ja minä puolestani kerroin omaa tarinaani. Tuttavista ja naapureista oli suoranainen riesa. jokainen oli utelemassa: 

- Voi hyvänen aika, siinähän poika on. No, millaista siellä oli? Lyötiinkö? Annettiinko ruokaa? Kuoliko vankeja? 

Minä olin hyvin vahapuheinen. Asia oli kovin kipeä ja muistot ahdisti. Lisäksi meillä oli venäläinen valvontakomissio, jota paikalliset kommunistit tuki ja vasikoi. Oman turvallisuuden nimissä oli parempi pitää suu supussa. 

JATKUVA NÄLKÄ 

Vaikka olin jo kuukauden ajan saanut joka päivä riittävästi ruokaa, niin nälkä oli jatkuvaa. Elimistö oli, liki puolen vuoden nälän jälkeen, mennyt sekaisin. Vaikka vatsa oli täysi jotta silmät seisoi päässä niin aina vaan teki mieli lisää. Mutta päivä päivältä olo normalisoitui. 

IRTIREVITTY RISTI 

Tapasin sen samanikäisen vankitoverin, joka oli naapurikylästä, Onkamolta. Hän kertoi: 

- Minun kotiväellä se vasta iloinen järkytys oli tämä paluu. Olivat viime kesänä siunanneet ja haudanneet minut sankarihautaan. Kysyin isältä, onko ristini vielä haudalla? Kai se siellä on, vastasi isä. Otin niiltä istuimilta ja ajoin polkupyörällä kirkkoniemeen. Siellähän se oli. Revin ristin omin käsin irti ja vein sen kirkkoherranvirastoon. Iskin tiskille ja sanoin sen olevan minun. Kehotin vielä vastedes katsomaan, etteivät olemattomia hautaa. 

VIERAILU - MUISTOJA 

Sisareni Liisa kutsui meidät, äidin, isän ja minut heille joulua viettämään. Lunta oli rekikeliksi saakka. Isällä oli Riku ruuna. Pistin sen aisojen väliin. Aatonaattona lähdettiin. Äiti ja isä istuivat takana vällyjen suojassa ja minä, heidän ylösnoussut poikansa istuin kuskipukilla. 

Ensimmäiset melkein kymmenen kilometriä olivat salotaivalta. Tultiin Onkamon pysäkille, jossa oli rautatien lisäksi pari kauppaa. Onkamon kylä kokonaisuudessaan oli laaja. Viiden kilometrin päässä pysäkiltä alkoi järvikangas. Vasemmalle jäi järvi, Suur-Onkamo. Tämä oli hyvin kalaisa järvi. Onkamon muikku oli tunnettu hyvin laajalla alueella. Olin poikasena ollut tällä järvellä useita kertoja kalassa naapurin poikien ja veljeni Benjamin kanssa. 

Rikun hölkytellessä pikkuravia ja kulkusten kilistessä muistot näistä kalamatkoista täyttivät mielen .............