Sotavankien muistelmia

Pentti Ala-Nissilä



Kartta tilanteesta jossa Ala-Nissilä jäi vangiksi. 

Lukijalle 

Kirjoitan tämän tarinan lähinnä Erland Torkkelin sukuseuran arkistoa varten, johon toivon muidenkin seuran jäsenten kirjoittavan muistelmiaan. Kirjoitan tämän myös lapsilleni ja lastenlapsilleni, jotka eivät ole sotaa kokeneet ja toivon, että eivät koskaan joutuisi kokemaankaan. 

On selvää, että yli 50 vuoden takaisista tapauksista on paljon painunut unholaan, mutta kerron niistä, mitä muistilokeroistani olen pystynyt kaivamaan. Muistini on kyllä valikoiva. Parhaiten on jäänyt mieleeni kaikki ruokaan liittyvä sekä vangiksi joutumisen päivän kokemukset ja ensimmäinen vuorokausi jälleen Suomessa. 

Loimaalla, kesällä 1996.
Pentti Ala-Nissilä 

SOTAVANKINA NEUVOSTOLIITOSSA 

J.R.35:nnen kolmas pataljoona oli tullut Itä-Karjalasta, maaselänlohkolta kannakselle kesäkuun lopulla. Olimme muutaman päivän rintaman takana, kunnes heinäkuun 2. iltana lähdimme marssimaan kohti Ihantalan rintamalinjoja. Tarkoituksenamme oli ottaa linjat vastaan JR. 12:den toiselta pataljoonalta yön aikana. Suomalaiset saivat illalla kaapattua vihollisen radiosanoman, josta selvisi että venäläiset valmistelivat hyökkäystä Ihantalaan. Niinpä kenraali Vihma keskeytti vaihdon. 10. komppania, jossa palvelin pysäytettiin ja levittäydyimme mäkiseen metsämaastoon. Kaivoimme käskystä kukin itsellemme sirpalesuojan, ja kävimme niihin nukkumaan. Kello oli silloin n. kaksi ja päivä oli 3. heinäkuuta 1944. 

Minulla oli silloin vielä hyvät unenlahjat ja nukuin 4-5 tuntia. Olen luullut, että se aamuyö oli hiljainen, kunnes aivan hiljattain luin 1. divisioonan historiasta, että luuloni oli väärä. Historiankirjoissa kerrotaan suomalaisten aloittaneen vahvan tuli-iskun klo 3 hyökkäykseen ryhmittyviä vihollisen joukkoja kohti. Ihantalan tykistö ampui yhdeksällä patteristolla 4000 kranaattia ja ammuntaan yhtyi myös naapuriryhmien tykistö parilla patteristolla. Taivaalla oli 38 suomalaista pommikonetta ja niitä suojaamassa 12 hävittäjää. Lisäksi iskuun osallistui 39 Stuka-pommikonetta ja hävittäjäpommittajaa. Pataljoonamme pastori Sovijärvi kirjoittaa Veteraanikirjassa aamun myöhemmistä tapahtumista: Vihollisen tulitoiminta vuorostaan kiihtyi n. klo 6.00 tienoissa aamulla saavuttaen lopulta todellisen tulimyrskyn, minkä tehoa lisäsivät n. 200 vihollisen pommikonetta pudottaen raskaita pommeja matalalta pitkin etulinjaamme aiheuttaen hirvittävää tuhoa. Pommit kaivoivat 10 m:n syvyisiä hautoja hiekkaiseen maastoon tuhoten tulipesäkkeitä ja korsuja sekä kylväen kauhua ja kuolemaa. Puut pirstoituivat kuin tulitikut, kivet ja sirpaleet vinkuivat. Samanaikaisesti maataistelukoneet hyökkäsivät puiden latvojen tasolla suurin joukoin kylväen piiskatykeillään ja konekivääreillään tuhoa." 

Sovijärven kertomaan rytinään heräsin. Runsaan tunnin sitä pauketta kesti, mikä aika silloin tuntui melkein ikuisuudelta. Laiskana miehenä olin kaivanut huonon kuopan itselleni mäen rinteeseen. Kun siinä makasin, niin yläpää sentään oli suojassa sirpaleilta, mutta sääret jäivät ulkopuolelle. Kyljellään maaten ja itseni kippuraan vetäen sain nekin jotenkin suojaan. Seurasin pikatykkien suuliekkejä ja pommien lähtöä koneista. Soraa, sammalia ja puun palasia tuli päälleni, mutta ei mitään painavampaa. Loppuihan se tulitus aikanaan ja komppaniamme päällikkö kapteeni Olavi Kautto ja joukkueen johtajat ryhtyivät kokoamaan miehiä koolle. Se ei ollut helppoa. Oli kaatuneita ja haavoittuneita. Linjoilta päin tuli pakenevia, uupuneita miehiä, joilta ei saanut vastauksia kysymyksiin. He vain laahustivat taaksepäin- Vihollisen valtava tykistötuli, ilmapommitukset ja hyökkäykset olivat tehneet tehtävänsä. Minulla oli silloin aseena pikakivääri. Hain apulaistani, jolla oli kannettavanaan lipaslaukut. En löytänyt ja myöhemmin olen kuullut, että hän oli lähtenyt karkuun. Se ikävä ilmiö oli levinnyt useihin muihinkin Isänmaan puolustajiin niinä päivänä Kannaksella. Näyttihän tilanne synkältä. Viipurikin oli menetetty kumi ohimennen. Ehkäpä karkurit ajattelivat, että on turhaa enää vaarantaa henkeään, koska hävitään kuitenkin. No, valtaosa miehistä sentään oli valmis taistelemaan ja totteli käskyjä. 

Aikani etsittyäni lipaslaukkuja, yritin vaihtaa asettani konepistooliin, mutta en onnistunut. Ylempää oli kai tullut käsky mennä miehittämään Pyöräkankaan tyhjiksi jääneitä asemia, siksipä niin kiireesti lähdettiin vastahyökkäykseen, joka on myöhemmin todettu epäonnistuneeksi ja paljon uhreja vaatineeksi. Edessämme oli laaja peltoaukea, jota lähdimme harvassa ketjussa ylittämään. Alussa oli muutamia omakotitaloja, jotka paloivat roihuten. 

Juoksu, lähes puolen kilometrin levyisen aukean ylitse, oli aika rankka. Heinäkuisen hellepäivän aamuaurinko paistoi jo kuumasti. Vihollisen tykistö tulitti aukeata jatkuvasti. Sen takia joutui välillä lyömään maihin. Ilma oli sakeana pölystä ja räjähteiden kärystä- Oli vaikea hengittää. Painavan pikakiväärin lisäksi kannettavanani oli leipälaukku täynnä tavaraa, mm. yksi pikakiväärin panoslipas. Vyölleni olin sitonut manttelini. rullalle. Kenttälapiosta ei muistikuvia ole jäänyt, mutta kaipa sekin killui mukana juoksuani haittaamassa. Saavuttuamme metsän reunassa olevaan ojaan, oli hetken pysähdys. Ryhmänjohtajat tarkistivat muodostamaamme harvaa hyökkäysketjua. 

Kun kuului käsky hyökkäykseen, lähdin etenemään metsään, jossa oli harvahkoa puustoa, mutta pensaita enemmän. Kun olin edennyt n. 40 metriä, alkoi vastaani tulla tulitusta monella konepistoolilla. Suojauduin ison noin metrin korkuisen kiven taakse. Kun ammunta hetken kuluttua taukosi, nousin kiven takaa ylös ja ammuin lippaallisen etumaastoon. Kun kyyristyin taas kiven taakse, alkoi jälleen kova tulitus kiveen ja lähimaastoon. Vaihdoin leipälaukustani toisen lippaan aseeseeni ja mietin kuumeisesti mitä tehdä. Toivoin, että joku meikäläisistä olisi lähellä ja alkaisi tulittaa vihollisia, mutta mitään ei kuulunut. Vasemmalla puolellani havaitsin jotain liikettä puskaissa, mutta en tiennyt oliko siellä omia vai vieraita. Edestä päin tuli useammasta suunnasta lyhyitä konepistoolisarjoja. Sen tiesin, etten raskaan pikakiväärini kanssa lähitaistelussa voi pärjätä montaa konepistoolimiestä vastaan. Pelkäsin myös heistä jonkun hiipivän pensaiden suojassa taakseni. Ammuin toisenkin lippaani tyhjäksi vihollisia kohti. Kun lähdin juoksemaan taaksepäin, alkoi tulitus taas kovana, niinpä välillä etenin kontaten matalien pensaiden suojassa. Peltoaukealla en ehtinyt juosta kuin parikymmentä metriä, kun alkoi viistoon takaani ammunta ja käsikranaatteja alkoi räjähdellä lähelläni. Vallankin eteeni niitä heitettiin. Vaistomaisesti syöksyin pellon ojaan ja lähdin konttaamaan sitä pitkin. Vyölläni oleva manttelirulla haittasi etenemistäni kapeassa ojassa. Avasin vyöni ja vedin sen pois lenkeistään, jolloin mantteli putosi ojaan ja siihen se sitten jäikin, samoin kuin vyöni ja pikakiväärinikin, sillä venäläinen kersantti oli jo vierelläni. Hän huusi "ruki veeriä" osoittaen samalla minua konepistoolilla. Nousin ylös ja nostin käteni pystyyn, Kersantti oli vanginottoryhmän johtaja. Siinä seisoessaan hän huuteli jotain metsän reunassa oleville miehilleen näyttäen vasemmalla kädellään jotakin. Olin aina ajatellut, että sotavangin kohtalo olisi pahinta, niitä kohdalleni voisi sattua. Siksipä tein vielä epätoivoisen yrityksen ja otin venäläisen konepistoolin piipusta kiinni, yrittäen tempaista aseen itselleni, Konepistooli oli kersantin kaulassa ja hihna kiersi toisen olkapään alitse. Niinpä hän horjahti minua päin. Hänen oikea kätensä oli valmiina liipasimella ja hän alkoi ampua yrittäen samalla kääntää piippua minua kohti. Minä puolestani väänsin pyssyn piippua ylöspäin ja kuulat lensivät taivaalle. Tilanteeseen juoksi nopeasti sotilas,, joka pukkasi konepistoolin piipun kipeästi kylkeeni. Kersantti lopetti ampumisen ja minä nostin käteni ylös. 

Alkoi kiireinen kuljetus venäläisten linjojen taakse. Metsän reunasta liittyi mukaan kolme sotilasta, niinpä vartijoinani oli siinä vaiheessa viisi miestä. Muutaman kymmenen metrin päässä siitä kivestä, jonka suojassa olin ollut, makasi haavoittunut. 

Vangitsijoitteni kiivaasta molotuksesta päättelin, että hän oli haavoittunut ampumistani luodeista ja todennäköisesti kuului heidän ryhmäänsä. Sotilaat alkoivat siinä mukiloida minua nyrkein ja aseiden perillä. Pahin isku tuli oikean lapaluuni päälle, johon tuli ruhjevamma, joka oli kipeä monta viikkoa. Kersantti tuntui rauhoittelevan miehiään ja jatkoimme taas matkaa. 

Vangitsijani olivat tavallisen venäläisen näköisiä, mutta ne sotilaat, jotka olivat heti taaempana muistuttivat lähinnä kirgiisejä mustine päineen ja pyöreine kasvoineen. Kiukkuisia ne olivat ja pyrkivät väkisin ampumaan minua. Kersantti niitä komenteli ja koko ryhmäkin asettui minun ja uhkailijoiden väliin. Tajusin, että minut yritetään pitää ainakin kuulusteluihin asti hengissä. Pian sen jälkeen jouduin saattajieni kanssa saksalaisten Stuka-lentokoneiden pommitukseen. Löimme tietysti maihin. Katselin, kun vangitsijani vapisivat pelosta ja isojen pommien aiheuttamista tärähtelyistä. Olin varma, että kohtaloni oli jo ratkennut. Oletin, että eivät he tässä tilanteessa vankeja elättele. Olin hengenvaarallisissa tilanteissa mielestäni pelännyt normaali-ihmisen lailla, mutta nyt en pelännyt. Katselin, kun Stukat tekivät syöksyjään ja näin, kun pommit irtosivat koneista. Ajattelin, että olisi kai paras tulla täysosuma. Se olisi kivuton lähtö. Muistan, kun pommeja putoili ja kersantti makasi vieressäni naama tiukasti painettuna Pyöräkankaan sammaliin, niin ajattelin pakoyritystä. Kersantin konepistooli oli nimittäin taas käteni ulottuvilla. Paon onnistumiselle ei kuitenkaan ollut mitään edellytyksiä, sillä olihan ympärillä kymmenittäin aseistettuja sotilaita. 

Pommituksen tauottua jatkoimme matkaamme. Kun vilske ympärillämme rauhoittui, pysähdyttiin hetkeksi. Vangitsijani tyhjensivät taskuni, lompakkoni ja leipälaukkuni ja jakoivat tavarat keskenään- Jatkettuamme jonkin matkaa, otettiin kunnon tauko. Olihan vanginotto ollut heillekin hermoja koetteleva suoritus. Ja mielestäni aika taitava sellainen. Nyt oli hermosauhujen aika. He valitsivat polulta sivulla olevan paikan, jossa ei ollut kulkijoita. He olivat tehtävänsä suorittaneet ja heillä oli vanki mukanaan. Otettiin lakit ja kypärät päästä ja availtiin puseron nappeja. Puiden varjossa oli viileämpääkin istuskella. Joku tarjosi minullekin tupakan. Olin silloin kova tupakkamies, vaikka polttamisen taidon vasta rintamalla olin oppinut. Ajattelin, että eivät ne sentään aivan petoja olekaan, kun sauhut tarjosivat. Tosin sitten huomasin, että minun tupakoitahan siinä polteltiin. Katselin siinä vangitsijoitani. Sotamiehistä en muista mitään. Kersantin ulkomuodon muistan vieläkin hyvin. Komea, noin 30 - 40 vuoden ikäinen mies. Hänellä oli nenän sivussa naarmu, jossa kuivunutta verta. Oli hiljainen ja surumielisen näköinen. Hän oli torjunut "kirgiisit" ympäriltäni, oli jopa uhkaillut niitä aseellaan. Tunsin kiitollisuutta häntä kohtaan. Taputin kiitokseksi olkapäälle ja hän tuntui eleeni ymmärtävän- Sellaisia kirgiisin näköisiä sotilaita en sen jälkeen tavannut. Myöhemmin olen kuullut, että niitä oli ollut myös mukana Äyräpään taisteluissa. Kuuluivat venäläisten valiojoukkoihin, joita käytettiin hyökkäysten kärkijoukoissa. Olivat olleet erittäin raakoja vankeja kohtaan. 

Jatkettuamme vielä hetken matkaa, tulimme ehkä komppanian komentopaikalle, joka oli teltta kallion suojassa. Siellä istui kallioon tai isoon kiveen nojaten kaksi vankia, toinen samasta komppaniasta kuin minäkin, Jooseppi Karttunen nimeltään. Hän sanoi, että olen aika kalpea. Eipä siinä kai muuta puhuttukaan. Lähdimme pian taas jatkamaan matkaa, nyt uusin vartiomiehin. Sen jälkeen seurasi kolme kuulustelupaikkaa. Kaikissa kyseltiin melkein samat kysymykset. Kuulustelijat olivat kaikki äidinkieleltään suomalaisia ja arvoltaan upseereita. Kysymykset koskettelivat joukkojen sijaintia, saksalaisia, esimerkiksi Ribbentrop-sopimus heitä kiinnosti kovasti. Lisäksi kyseltiin kotioloja, suojeluskuntaa ja sitä, miksi panin vastaan vielä vangitsemistilanteessakin 

Kun tulimme Maaselästä Suojärvelle, olin siellä hylätystä varusvarastosta vaihtanut itselleni uudet kamppeet . Kuulustelijat epäilivät upseeriksi ja tutkivat puseron kauluksen pieliä löytääkseen tähtien jättämiä jälkiä. Ensimmäisessä kuulusteluissa laitettiin eteeni kartta ja käskettiin näyttää paikka, jossa jouduin vangiksi. Otin sen asenteen, että näyttelen mahdollisimman tyhmää. Ajattelin, että eivät he sitten niin kauheasti viitsi kiduttaakaan kuulusteluissa. Karttaakin kääntelin, tyhmän näköisenä. 

Karttunen oli harrastanut suunnistusta ja hän oli osannut näyttää mitä käskettiin, Seuraus oli, että häntä epäiltiin vakoojan koulutuksen saaneeksi ja kuulusteltiin sekä uhkailtiin kuukauden ajan. Häntä oli potkittu ja mukiloitu erittäin raa´asti jopa niin, että vieläkin kärsii selkärankaan ja päähänsä saamista vammoistaan. Toinen kuulustelupaikka oli ehkä rykmentin komentoteltta. Jouduin odottelemaan vuoroani noin tunnin. Makasin selälläni matalassa hiekkakuopassa. Katselin kun vartiomies seisoi kuopan reunalla ja tähtäili minua kiväärillään. Teki välillä latausliikkeenkin näyttäen minulle, että panos on piipussa. Makailin siinä noin tunnin verran. Olen jälkeenpäin arvellut, että uhkailut kuuluivat kuulusteltavan henkisen kantin pehmittämiseen. Minuun se ei tehonnut, sillä "tiesinhän", että minut kuitenkin pian ammutaan. En enää tietenkään muista kaikkia ajatuksia, mitä silloin pyöri päässäni. Olin vähän vaille 22 vuotias. Elämästäni melkein kolme vuotta oli mennyt armeijassa ja nyt uskoin sen päättyvän. Sen muistan, että ihmettelin miten rauhallinen olin. Kipujakin oli kolhuista, joita olin saanut, mutta ne tuntuivat sivuseikoilta. Kotia ja omaisiani ajattelin. Kaikki olivat nyt niin rakkaita minulle. Isänkin kova kurinpito tuntui aivan oikeudenmukaiselta ja tarpeelliselta. Paljon myös rukoilin sen tunnin aikana Jumalalta apua. 

Tuli vuoroni mennä telttaan. Pöydän takana istui tylyn näköinen luutnantti joka alkoi kuulustella. Oli tiukka pitkä kuulustelu, jonka aikana hän aina palasi uudestaan samoihin asioihin. Suojeluskuntaan kuulumiseni kielsin ja yleensä olin aika tietämätön asioista, niin kuin edellisessä kuulustelussakin. Luutnantin käytös oli uhkaava ja syyttävä. Teltasta ulos tultuani, pantiin minut kahden muun vangin kanssa jonoon. Olin ensimmäisenä ja vartiosotilas löi konepistoolin perällä niskaani. Se oli merkki liikkeelle lähtöön. Kuljimme metsäpolkua. Yksi konepistoolimies edellä ja kaksi takana. Pysähdyimme noin sadan metrin päässä ison ilmapommin tekemän kuopan luona. Vartijat asettivat meidät seisomaan rinnakkain kuopan reunalla. Itse he asettuivat taaksemme muutaman metrin päähän. Ajattelin, näinkö äkkiä se sitten kävikin. Takaa kuului konepistoolien latausääniä. Toinen kohtalotovereistani sanoi tukahtuneella äänellä: "nyt tulee lähtö". Muuta ei puhuttu. Ehkä hekin rukoilivat. Muistan, miten mieleeni tunkeutui häiritsevänä ajatus siitä, miltä se tuntuu, kun luodit iskevät selkääni. Yritin keskittyä pelkästään rukoukseen. Vartijat nauroivat ja puhuivat keskenään. Laukauksia vaan ei kuulunut. Lähdimme taas jatkamaan matkaa. Jälkeenpäin olen kuullut, että samanlaisia piinaushetkiä oli monille muillekin vangeille järjestetty. Jotkut olivat joutuneet kaivamaan haudan itselleen ja sen reunalla oli uhkailtu ampua. 

Rintaman läheisyydessä oli vielä yksi kuulustelupaikka. Jälleen suunnilleen samat kysymykset. Sieltä lähti kaksi konepistoolimiestä minua saattelemaan eteenpäin. Kuljettiin jo maantietäkin pitkin ja vastaan tuli sotilas osastoja ja kuormia. Eräiden vankkureiden kuskipukilla istui aika vanhan näköinen, harmaapartainen ukko. Kun ehdin kohdalle huitaisi hän ohjasten perillä minua. Isku osui yli pääni oikeaan korvaani aika kipeästi. Korvalehdestä vuoti vähän vertakin. Sen jälkeen osasin jo varoa ja väistellä vastaantulijoita. Tien varren metsiköissä oli lepäämään asettuneita joukko-osastoja. Sotilaat tuntuivat aika pilkallisilta minua kohtaan. Nauroivat ja huutelivat: ´Finski ja Mannergein!´ ja sahasivat kämmensyrjällä kurkkuaan poikki merkiksi tulevasta kohtalostani. Luulen, että he näkivät suomalaisen sotavangin ensimmäistä kertaa. Olivat muutenkin sen näköisiä, että olivat vasta tulossa Suomen rintamalle. Pysähdyimmekin erään porukan kohdalla ja vartijani "polottivat" kovasti heidän kanssaan. Minullekin he jotain puhuivat, mutta en tietenkään mitään ymmärtänyt. Paljon näytti vihollisella olevan reservejä tulossa rintamalle ja ajattelin, ettei niitä suomalaiset pysty pysäyttämään 

Jatkettuamme matkaamme saavuimme taas jonkinlaiseen esikuntapaikkaan jossa kiipesimme jeepin tapaiseen venäläiseen autoon. Sillä matkasimme Perolle. Matkan aikana näimme tuhottua sotakalustoa. Erikoisesti on mieleeni jäänyt eräässä kohdassa kuolleet hevoset. Niiden ruhot olivat helteessä paisuneet. Kärrytkin niillä olivat perässä. En tullut huomioineeksi olivatko suomalaisten vai venäläisten kalustoa. 

Kello oli 21-22 maissa, kun saavuimme Perolle, jossa Osuusliikkeen kellarissa oli ensimmäinen majapaikkani vankeudessa. Kellarin edustalla oli pöytä, jonka viereen minut pantiin istumaan. Vastapäätä tuli. istumaan keski-ikäinen kapteeni. Hän oli erittäin ystävällinen ja kysyi aluksi onko minulla nälkä. Vastasin, että ei ole, vaikka en vuorokauteen ole mitään syönyt, mutta jano on. Kapteeni haki ämpärillisen raikasta vettä ja sain juoda tarpeekseni. Lopun veden hän kaasi kämmenilleni ja sain niin pestyä naamani ja koko pääni Sen jälkeen hän haki teltastaan muutaman pienen limpun viipaleen ja pari palaa Amerikan pekonia, jotka maistuivat hyviltä. Seuraavaksi alkoi kuulustelu, joka poikkesi täysin aikaisemmista. Se muistutti lähinnä keskustelua, joskin siinä tulivat esille samat kysymykset, kuin edellisissä paikoissakin. Hän puhui sodan mielettömyydestä ja kertoi miten hänen tuntemansa aviopari söi 4-vuotiaan, kuolleen poikansa Leningradin piirityksen aikana. Miksi suomalaiset ovat niin vihamielisiä Neuvostoliittoa kohtaan. Miksi eivät suostuneet vaihtamaan alueita Leningradin turvaamiseksi. Olosuhteet huomioiden en ruvennut esittämään omia mielipiteitäni. Hän vaikutti vilpittömältä mielipiteissään. Jälkeenpäin olen ajatellut, että hänen ystävällisyytensä taisi myös kuulua kuulustelutaktiikkaan. 

Kello lähenteli puolta yötä, kun kapteeni saatteli minut mäen rinteeseen tehtyyn suureen maakellariin ja kertoi että siitä oli saman päivän aamuna siirretty pois noin 120 vankia. Kellarin ovessa oli pieni ikkuna, josta tuli valoa. Keskellä käytävä ja molemmin puolin väliseinänpätkiä. Kaikissa seinissä oli hyllyjä, joista yhden, lähellä ovensuuta olevan, valitsin makuupaikakseni. Laitoin saappaat tai rullalle käärityn puseron pään alusekseni muitahan vaihtoehtoja koko reissulla ei juuri ollutkaan. Asettaudu~ pitkän, järkyttävän ja melskeisen päivän jälkeen hyllylle pitkälleni teki kellarin hämyisä hiljaisuus minuun kammottavan vaikutuksen. Ajattelin, että en varmaankaan saa unen päästä kiinni, niin onnettomalta ja masentuneelta tunsin itseni. Niin kuitenkin kävi että tuskin minuuttiakaan pysyin hereillä. Sen muistan, että käteni laitoin ristiin ja pyysin ylhäältä apua ja kaipa se ensiapu tulikin sitten nukkumatin  tuomana. Olin kai niin loppuun väsynyt sekä henkisesti että ruumiillisesti. En sitä silloin tajunnut. Olin koko päivän keskittynyt siihen, mitä vastailen kuulustelijoille ja tarkkaillut heitä saadakseni selville kohtaloni. 

Nukkumiseni jäi lyhyeksi, sillä kapteeni tuli parin, kolmen tunnin kuluttua herättämään ja vei ulos pöydän viereen. Ystävällinen oli niin kuin illallakin. Esitti taas samat kysymykset. Miksi pistin vastaan vielä antautumiseni jälkeenkin, vastasin niin kuin ennenkin, että uskoin täällä kidutettavan kuulusteluissa ja sitten tapettavan. Tätä ennen kuulustelijat olivat vain hymähdelleet vastaukselleni mutta kapteeni sanoi: "Ei täällä sotavankeja tapeta. Sinä pääset kotiin, kun sota loppuu." Sitä lausetta jäin miettimään, kun jälleen kiipesin hyllylleni nukkumaan. Ehkä jo silloin heräsi sisimmässäni ensimmäinen toivon pilkahdus, joskin heikko sellainen. Aamulla kapteeni haki minut kellarin vieressä olevaan telttaansa ja alkoi taas kuulustella. En enää muista, niitä asiaa hän kysyi useampaan kertaan. Vastaukseni oli kuitenkin, etten tiedä. Teltassa loikoili petillään vankan näköinen, nuori isokokoinen luutnantti, joka siinä vaiheessa nousi ylös ja tuli eteeni. Hän oli hyvin kiukkuisen ja uhkaavan näköinen. Laittoi nyrkkinsä naamani eteen ja sanoi: "Kyllä sinä saatanan lahtari tiedät, sinä valehtelet". Katsoin tiukasti hänen vihaisiin, ylimielisiin silmiinsä sanoen, etten valehtele. Tuntui siltä, että hän mietti löisikö vai eikö, mutta kohautti sitten kuitenkin vain olkapäitään ja palasi petilleen. Jälkeen päin kuulin, että hän oli lyönyt monia vankeja, joitakin niin, että oli hampaitakin katkennut. Varsinaiset kuulustelut olivat osaltani ohi tämän jälkeen. Henkilötietoja kuitenkin tarkisteltiin aina uudelle leirille tultaessa. 

Saman päivän iltana tuotiin kellariin nuori ilmavoimien vänrikki, jonka kone oli ammuttu alas. Hän oli haavoittunut tai loukannut jalkansa. Oli hiljainen ja totinen poika, eikä hänen kanssaan juuri keskusteluja syntynyt. Hänet siirrettiin seuraavana aamuna pois, todennäköisesti sairaalaan. Tilalle tuli kaksi vankia vielä Ihantalan suunnalta. Oli sitten jo juttuseuraakin, joskin toinen oli hieman päästään sekaisin. Ainakin puhui aika omituisia. Ennen ruokailua hän pesi kätensä pissallaan, kun muita pesumahdollisuuksia ei ollut. Kehui menettelyään hyväksi, tarkoittaen kai, että meidänkin pitäisi niin tehdä. Tarpeidemme tekoa varten oli kellarissa ämpäri jonka vartiomiehet tyhjensivät päivittäin. Ruoka tuotiin peltiastialla, josta sitä otimme kuppeihimme. Lusikoita ei ollut, niinpä käytimme sormiamme syödessämme. Ruoka oli hirssipuuron tapaista, mutta se maistui niin voimakkaasti petroolille, että sitä ei millään tahtonut saada menemään alas. 

Ystävällistä kapteenia en enää tavannut, mutta sen sijaan kellarissa kävi melkein päivittäin toinen kapteeni. Pieni, tumma, iloinen mies ja myös ystävällinen. Puhui meille hauskoja sanoen, että ei saa murjottaa. Eräänä päivänä hän kysyi, kuinka monta heikäläistä olimme ampuneet rintamalla. Olimme siinä tilanteessa vaatimattomia: "etteihän me nyt mitään" ja siihen tyyliin- Kapteeni nauroi jutuillemme ja sanoi: "Kyllä te sitten huonoja sotilaita olette, jos ette yhtään vihollistanne ole tappaneet". Valitimme hänelle puuron huonoa makua. Hän myönsi että ryynit ovat kuljetuksissa pilaantuneet. Sen jälkeen hän haki meille kullekin n. 200 gramman painoisen kuivatun kalan, joka maistui hyvältä. Eräänä päivänä vartiomies otti hienot saappaani ja antoi kumitossunsa tilalle. Kun kapteeni seuraavan kerran tuli tervehtimään meitä, hän huomasi jalkineeni vaihtuneen ja kysyi minne ne olivat joutuneet. Sanoin, että sellainen pitkä vartiomies ne vaihtoi. Kun hän lähti, ei kulunut kuin hetki, niin sotilas tuli ja pudotti saappaat eteeni ja otti kumitossunsa. Kapteeni tunsi sympatiaa meitä kohtaan, olihan hän suomalainen, vaikka väärällä puolella. 

Oltuamme noin viikon Perolla, marssimme Honkaniemeen, jossa majoituimme isoon navettaan. Jostakin ruokintapöydältä löysin paikan itselleni. Honkaniemessä olivat myös ne vangit, jotka olivat lähteneet Peron kellarista sinä aamuna, kun jouduin vangiksi. Leirillä oli inkeriläinen ~, joka puhui suomea ja venäjää. Hän sanoi minulle eräänä päivänä, että leirin komendantti haluaisi ostaa saappaani. Antaen ymmärtää, että ottaa hän ne joka tapauksessa ja on hyvä jos saan leipää ja tupakkaa saappaistani. Nälkä ja tupakan tuska olivat kovat, niinpä lähdin suurin toivein komendantin toimistoon. Siellä istui lihavahko, ylimielisen näköinen, kai vääpelin arvoinen mies. Hän otti kiittämättä vastaan saappaani ja antoi huonon näköiset kengät tilalle, osoittaen sen jälkeen ovea poistumisen merkiksi. Jäin kuitenkin seisomaan käsi pyytävässä asennossa ja sanoin "liepuskaa ja topak". Vääpelillä oli puoliksi palanut mahorkkasätkä sormiensa välissä. Sen hän ojensi minulle ja sen jälkeen viittaus ovelle oli niin käskevä, että ymmärsin poistua. Ulkona kokeilin saamiani "popoja". Ne olivat pari numeroa liian pienet. Kärjet niissä olivat niin korkeat, että varpaat kippurassa sain ne sopimaan jalkoihin. Käveleminen oli hankalaa, mutta olihan kesä ja kuljin paljain jaloin Tulkille kerroin saapaskaupastani Hän nauroi ja sanoi sen arvanneensakin tuntien tylyn komendantin. Ihmetteli, että olin niinkin kauan saanut pitää saappaani, onhan venäläisillä upseereita myöden erittäin huonot jalkineet. Kaipa minun saappaani olivat liian suuret. monille. Tulkki lupasi hankkia isommat kengät, koska niitä pian tarvitaan, kun lähdetään marssimaan soratietä pitkin seuraavalle leirille. Honkaniemessä meillä oli näkyvyys rautatielle ja huomioimme, että venäläisten sotakaluston ja miehistön kuljetus oli pois päin Kannakselta. Pitkiä junia, avovaunuissa tykkejä, panssarivaunuja ym., "mullivaunuissa" kai hevosia ja miehiä. Aika taajaan junia kulkija kuljetukset vaikuttivat tehokkailta. 

Oltuamme noin viikon Honkaniemessä, tuli lähtö Perkjärvelle. Kokoonnuimme pihalle nelijonoon ja lähdimme marssimaan. Koetin ennen lähtöä vaihtaa kenkiäni, mutta en onnistunut. Laitoin popot jalkaani ja lähdin mukaan. Meitä oli yli sata ja paljon vartiomiehiä molemmin puolin. Vahdit pitivät yllä kovaa vauhtia. Marssin johtajana oli luutnantti, joka tunnettiin pikkumustan nimellä. Hän pelkäsi sairaalloisesti karkaamisia. Hänellä oli pitkä keppi kädessään, jolla hän löi, jos päästi etäisyyttä edellä marssivaan. Matkaa kertyi runsaat 35 kilometriä, joka mentiin ilman taukoa. Vauhti tietysti hidastui matkan edistyessä. Sitä mukaa, kun joku alkoi horjua, niin pari parempikuntoista ryhtyi tukemaan kainaloista. Niinpä marssirivistömme vähitellen muodostui sekavaksi kolmijonoksi. Itse kuuluin lopputaipaleella pieneen ryhmään, joka hoippui eteen päin, mutta joista ei ollut toisten tukijoiksi. Täysin tuupertuneet korjasi mukaan perässä tullut kuorma-auto. Minun tuskaani lisäsivät paljon ne liian pienet kengät, jotka aiheuttivat melkoisia kipuja ja koko kävely ei ollut oikein luontevaa. Marssin aikana ei saatu mitään suuhumme. Hellepäivän ja rasitusten takia nestehukka oli suuri. Välillä tuntui, että pökertyminen ei ollut kaukana. Kuntokaan parin viikon heikkojen ruokien takia ei ollut enää hyvä. Muistan, kuinka eräällä sillalla minulle tuli voimakas halu heittäytyä kaiteen yli jokeen. 

Koittihan lopulta sekin hetki, kun astelimme Perkjärvellä vankileirin portista sisään. Siellä kellahdimme puolikuolleina nurmikolle lepäämään ja huusimme vettä. Meille sanottiin, että ei saa mennä juomaan kylmää vettä, vaan meille tuodaan keitettyä. Oli kai huonoja kokemuksia aikaisemmilta marsseilta. Tulihan sitä ihanaa haaleaa vettä jonkin ajan kuluttua. En tiedä kuinka monta litraa join sinä iltana. Kaipa me jotain ruokaakin saimme, mutta siitä ei ole jäänyt muistikuvia. Kengät tietysti riisuin ensimmäiseksi jaloistani. Sukkia minulla ei ollutkaan. Verta oli kengissä ja jaloissa isoja rakkoja. Joku opasti minut rakennukseen, jossa nainen, ehkä sairaanhoitaja, puhdisti jalat, puhkoi rakot ja laittoi niihin jotakin salvaa. Se oli varmaan hyvää, koska jalat jo muutaman päivän päästä alkoivat parantua. Sideharsolla hän lopuksi kääri jalkaterät peittoon. 

Meidät majoitettiin kansakoulun luokkahuoneisiin, joihin oli tehty kaksikerroksiset laverit. Vankeja koululla oli ennestään, mm. Äyräpään taisteluista tulleita. Perkjärveltä on mieleeni jäänyt, kun tupakantuskaani käärin sätkän, jonka sisusaineeksi otin hirsiseinän raosta tilkettä. Sitä ei voinut kuin kerran vetäistä keuhkoihinsa, niin kitkerää se oli. Lähti kyllä tupakan tuskakin vähäksi aikaa. Sain siellä vaihdettua kenkäni valtavan suuriin saappaisiin. Niissä oli kangasvarret ja sain ne pysymään jalassa, kun sidoin narun tiukasti nilkan ympäri. Saappaat olivat suhteellisen kevyet ja hyvät niillä oli "klampsia". 

Majailtuamme noin viikon Perkjärvellä, meidät lastattiin junaan ja vietiin Inkerinmaalle, Voloshovaan. Matkasta on mieleeni jäänyt Leningradin ohitus. Siellä oli valtavasti raunioita. Voloshovassa oli reissuni ensimmäinen varsinainen vankileiri. Siellä oli paljon vankeja eri kansallisuuksista. Varsinkin saksalaisia oli runsaasti. Korkeat piikkilanka-aidat ympärillä ja vartiotorneja, joissa konepistooli- ja kiväärimiehiä. oleiluni siellä alkoi surkeasti, kun heti toisena aamuna heräsin kauhean pahaan oloon, vilutukseen ja vapinaan. Vatsaani poltti ja oli ripulia. Olin edellisenä päivänä tutustunut leiriin ja tiesin missä oli sairastupa. Muistan, että en nähnyt juuri mitään. Aivan kuin olisi ollut niin sankka sumu. Korkean piikkilanka-aidan erotin ja sen vierustaa kuljin. Perillä minut ohjattiin sänkyyn ja annettiin jotain lääkettä. Kaipa ne kuumeenkin mittasivat, mutta en muista kuulleeni tuloksia. Jo illalla alkoi kuume laskea ja hikoilin valtavasti. Tautini taisi olla ruokamyrkytys, ainakin vatsaa poltti jossakin vaiheessa kovasti. Perkjärveltä olimme saaneet koko päivän matkaevääksi ison palan hapanta limppua ja 5-6 sokeripalaa. Kun niitä junassa söimme, niin joku leukaili, että pannaan kiljutynnyri käymään. Eivät muut sairastuneet, mutta minulta se "käyminen" taisi onnistua. Ehkä sekin vaikutti, että en ollut täysin vielä toipunut Perkjärven marssista. 

"Sairaala", pieni rakennus, jonka kummassakin päässä oli potilashuone, yhteensä 8-10 sänkyä. Keskellä päivystäjän huone ja wc. Huoneessa, johon majoituin, olin aluksi yksin. Seuraavana päivänä tuli petikaverikseni viereiseen sänkyyn helsinkiläinen kultaseppä Risto Aho, joka oli joutunut vangiksi Äyräpäässä. Oikein mukava juttukaveri. Meitä kävi katsomassa joka päivä n. 50-vuotias naislääkäri, joka tutki huolellisesti. Hänellä oli tulkki mukanaan ja usein myös valkotakkinen nuori mies, jonka oletimme opiskelevan lääkäriksi. Mies poikkesi usein yksinkin ja kyseli suomeksi "mita kuuluu" ja yritti lausua sukunimeäni, mikä häneltä onnistui huonosti, niin kuin muiltakin venäläisiltä. Sain päivittäin purkin, johon piti jättää ulostusnäyte. Wc oli venäläinen eli reikä lattiassa. Sellainen se tietysti oli muuallakin koko reissun ajan. Jo parin päivän kuluttua alkoi näytteeni kiinteytyä, niinpä aloin vessassa laittaa siihen vettä joukkoon ja tikulla seottaen sain sen ripulisen näköiseksi. Halusin olla sairaalassa, koska siellä oli parempi ruoka ja sai oikein sängyssä makailla. Yskää ja nuhaa oli ja sain niinhin lääkettä, mm. kalanmaksaöljyä tabletteina. Uskoin, että lääkitys oli minulle hyväksi. Eräänä päivänä pelästyin, kun tohtori kuunneltuaan keuhkojani sanoi, että otetaan huomenna sieltä limaa pois. Operaatio ei kuitenkaan ollut niin paha kuin kuvittelin. Ensin voideltiin selkä jollakin salvalla. Sen jälkeen tohtori laittoi pensselillä nestettä iholle, sytytti sen palamaan ja apulainen pani lasikupin päälle. Tuli poltti hapen kupista ja se imeytyi tiukasti selkään ja iho nousi kupin sisällä. Kuppeja laitettiin toistakymmentä, minkä jälkeen selkänahka oli tosi kireällä. Kun kupit otettiin pois olin tuntevinani että hengitys kulki kevyemmin. 

Armas Äikiä vieraili leirillä maatessani sairastuvalla. Meille tuotiin lista, johon sai kirjoittaa nimensä. Kehotettiin myös menemään radiotoimittaja Äikiän juttusille lähettämään terveisiä kotiin, Me Ahon kanssa emme kuitenkaan menneet, koska pelkäsimme joutuvamme kehumaan olojamme tai puhumaan muuta propagandaa. Nimet panimme listaan, joka sitten oli luettu rintamalla kuuluvassa lähetyksessä ja sieltä tieto kulki kotiini. Yhtenä aamuna tuli venäläinen kapteeni ajauttamaan partaansa huoneeseemme. Saksalainen vanki toimi parturina ja levitti vaahdon kapteenin naamaan, alkaen teroittaa partaveistään nahkahihnalla. Kun nousin petiltäni mennäkseni hakemaan tulta käärimääni sätkään, nousi kapteeni tuolistaan ja tuli sytyttämään sätkääni tulitikulla. Yllätyin moisesta kohteliaisuudesta, kapteeni vaan hymyili paksu vaahto naamassaan. 

Sairastuvan maukkaat, mutta niin onnettoman pienet ruoka-annokset kiihottivat ruokahaluani niin, etten saanut kunnolla nukuttua öisin. Aho pääsi pois, eikä ollut juttukaveriakaan. Valvotut öiden tunnit alkoivat käydä hermoilleni. Siksipä ulostusnäytteeni "paranivat". Pääsin pois sairastuvalta, oltuani siellä noin kahdeksan päivää. Voloshovan leirin ruuat olivat matkani huonoimmat. Ruokana oli joka aterialla vesivelliä ja niin laihaa, että se seisottuaan muutaman minuutin astiassa, oli kirkasta vettä ja pohjalle kertyi parin millinvahvuinen kerros jauhoa. Ruoka-astioina meillä oli vajaan litran vetoiset purkit, joissa oli ollut amerikkalaista lihasäilykettä. Niitä tyhjiä purkkeja oli valtavat kasat paikoissa, joissa Neuvosto-armeija oli ollut pidempään. Saimme sentään, siellä niin kuin muillakin leireillä, vahvan palan tuoretta, rukiista vuokalimppua. Se meidät piti jotenkin voimissamme. Mahorkka irtotupakkaa saimme silloin tällöin. Se ei ravinnut, mutta nälkää kai hieman lievensi. Paperista oli kova pula. Pahviakin yritettiin ohentaa sätkäpaperiksi. Pravdan lehdet olivat kysyttyjä. tulitikkuja ei ollut kellään, mutta joku haki aina aamulla keittiöltä tulen ja sitä riitti sitten koko päivän aina jonkun sätkässä. 

Ensimmäisenä päivänä Voloshovaan tultuamme oli ollut lääkärintarkastus, jossa lääkäri nipisteli sääriä, reisiä ja pakaroita todetakseen paljonko oli lihaa luiden päällä. Olihan sitä vielä tässä vaiheessa. Myös kaikki karvat poistettiin partaveitsellä, kulmakarvoja lukuun ottamatta. Kainalokarvojen ajokaan partaveitsellä ei ole mukava toimenpide, saatikka sitten alempana olevien karvojen. Tämä työ toistettiin monta kertaa vankeuden aikana. Sen suorittivat aina saksalaiset ja he myös ajoivat pään paljaaksi hiusten leikkuukoneella, jonka jälkeen päähän levitettiin kalkkivellin tapaista nestettä. Nämä toimet tietysti täiden torjumiseksi. Keittiötyöt ja ruuan jakelu olivat myös pääsääntöisesti saksalaisten vankien hallussa. He olivat organisoineet työt hyvin, joskin joillakin leireillä tuntuivat pitävän omiensa puolta. Venäläiset suorittivat leireillä vain  lähinnä vartioimiseen a työhön liittyvät tehtävät. Myös joka ilta tuli venäläinen upseeri laskemaan vankien lukumäärän. Volosovassa sen suoritti useimmiten Perkjärven marssin vetämisestä tutuksi tullut "pikku musta". Hänellä oli huono matikkapää ja vankien laskeminen vei melkein aina pari, kolme tuntia. Järjestäydyimme kymmenen rivin muodostelmaan. Luutnantti kulki edestakaisin ja laski ääneen ja teki muistiin-panoja vihkoonsa, mutta ei millään meinannut koskaan saada lukuja täsmäämään. Kerran seisoimme puoliin öihin rivissä. Päästyämme nukkumaan, tuli parin tunnin päästä herätys ja komennus taas uudestaan riviin. Ja uusi laskeminen alkoi, eikä vaan luku täsmännyt. Myöhemmin kuultiin, että saksalainen vanki oli ollut jossakin vajan vintillä nukkumassa. Muilla leireillä luotettiin paremmin vartiomiehiin, eikä niin tarkkoja laskemisia ollut. 

Voloshovan leiri oli kokoamispaikka, mistä lähti joskus suurikin joukko kerralla työleireille muualle. Mutta kyllä sielläkin sanat "ropota ja tavai" tulivat tutuiksi. Ne tarkoittivat työtä ja nopeasti. Kerran olin puita hakemassa leirin ulkopuolelta. Istuimme takaisin tullessa kuorman päällä. Eräässä kohdassa ulottuivat pihlajan oksat tien päälle niin, että ulotuin ottamaan muutaman tertun marjoja. ´Ne maistuivat erinomaisilta, vaikka eivät tainneet ihan kypsiäkään vielä olla. Toisen kerran sain komennuksen kuuraamaan lattiaa vartiomiesten asunnolle. Vartiomiehet olivat juuri syöneet ja pöydällä oli lautasella iso kasa perunan kuoria. Pyysin ja sain syödäkseni. Maukkaita, jauhoisia kuoria. 

Leiriltä oli näkyvyys jälleen rautatielle. Näimme, kuinka venäläiset kuljettivat joukkoja Viroon päin ja elokuun loppupuolella sieltä pois päin. Olimme sodan kulusta aika hyvin selvillä. Leireille levitettiin saksankielistä propagandalehteä, joka mielestämme aika todenmukaisesti kertoi rintamien liikkeet. Saksalaisille se tuntui olevan tärkeä lehti. Sen ympärillä näki usein ison joukon keskustelevan. Sen huomion myös teimme, että saksalaiset olivat paljon reippaampia, puheliaampia, ja sotilaallisempia kuin suomalaiset. Me laahustimme totisina ja hiljaisina. 

Elokuun päivät kuluivat verkalleen. Vankina olemiseen alkoi vähitellen tottua, mutta nälkään ei vaan tottunut. Sen tunne vain kasvoi. Vähitellen oppi tuntemaan kohtalotovereitaan. Vilkkaita keskustelujakin syntyi parakkimme lavereilla istuskellessamme. Tavanomaisia miestenjuttuja ei koskaan kuulunut. Ruuasta puhuimme paljon. Muistelimme ja kehuimme omien maakuntiemme herkkuja. Niiden valmistamisenkin moni hallitsi. Paljon puhuimme myös tulevaisuudestamme. Oli pessimistisiä murjottajia, jotka sanoivat, että ei täältä koskaan pois päästä. Aivan yleinen havainto oli myöhemmin, että pessimistit kuolivat syksyn kuluessa. Sitä ei sitten tiedä, oliko heillä aavistus kuolemastaan ja sen takia olivat toivottomia, vai sairastuivatko sen takia, että olivat synkkiä ja toivottomia. Ahon Risto, petikaverini sairastuvalta, sanoi usein tavatessamme: "mitäs optimisti-nissilälle kuuluu". Minun elämänuskoni oli jo siinä vaiheessa palannut, joskin se monta kertaa myöhemmin vielä joutui kovalle koetukselle. Muistan, että olin Aholle sanonut jouluksi pääsevämme kotiin. 

Elokuun lopulla marssimme asemalle ja nousimme junaan. Asettauduimme "mullivaunuihin", joissa oli molemmissa päädyissä kaksikerroksiset laverit. Toisen sivun ovipielessä oli lattiassa pieni aukko, joka toimi käymälänä. Kuljetuksessa oli kaikkiaan noin 700 vankia, joista suomalaisia noin 110. Vaunussamme, jossa matkasin oli 40 miestä, joista suomalaisia neljä ja loput saksalaisia. Emme tienneet minne meitä viedään. Vuoronperään seurasimme ylhäällä olevista luukuista maisemia ja auringosta ilmansuuntaa. Leningradin jälkeen kulkusuuntamme kääntyi etelään. Kuljimme pääasiassa öisin. Päivät pitkät vaunumme seisoivat jonkun aseman ratapihalla. Sitten, kun joku juna taas otti vankivaunut peräänsä mentiin lujaa vauhtia. Sotilaskuljetukset olivat silloin vilkkaimmillaan, koska Venäjän ja länsivaltojen kilpajuoksu Berliiniin oli menossa. Vankikuljetuksilla ei niinkään ollut kiirettä. 

Lämpötila mustissa vaunuissamme nousi lähelle saunalukemia auringon paahtaessa niihin. Vartijat toivat yleensä yhden ämpärillisen vettä vaunua kohti päivässä. Saksalaiset jakoivat sen kymmeneen purkkiin. Meille suomalaisille tuli yksi vajaa litran purkillinen juotavaksi. En muista, että meille kertaakaan olisi riitaa tullut juodessamme, mutta kyllä se neljäs usein uhkasi vähemmälle jäädä. Janoa lisäsi myös se, että syömiseksi saimme vain kerran päivässä pari, kolme ruislimpun siivuista kuivattua korppua ja viitisen pientä sokerin palaa. Eikä mitään muuta yhdeksään päivään. Korput olivat hyvin rikkonaisia ja niiden jako tapahtui niin, että pari saksalaista jakoivat ne 40 kasaan. Kukin haki siitä omansa ja jakajat viimeiseksi. Kyllä siinä jaossa tarkkaa työtä tehtiin. Sen tulimme tämän matkan aikana kokemaan, että nälkääkin on vielä helppo kärsiä verrattuna polttavaan janoon. Meidän hiljaisten suomalaisten tuskaa lisäsi vielä saksalaisten jatkuva ja äänekäs pulina. 

Ollessamme pysähdyksissä eräällä Moskovan rautatieasemista, kertoivat asemamiehet, että suomalaiset rauhanneuvottelijat olivat parhaillaan Moskovassa. Seuraavana päivänä jo kuulimmekin, että aselepo oli solmittu. Uutinen oli tietysti meille mieleinen, mutta ei siitä kuitenkaan kovin paljon jaksettu innostua. Ämpärillinen vettä mieheen, sisuksiamme kärventävänjanon sammuttamiseksi olisi silloin ollut paikallaan. Syy niukkaan vedensaantiimme oli kai vartiomiesten laiskuus. Suurilla ratapihoilla oli vesiposti usein aika kaukana. Joka pysähdyspaikassa kuului kilkutus, kun asemamiehet koputtelivat vasaralla vaunujen pyöriä. Äänestä kai olisivat päätelleet, jos valupyöriin olisi tullut poreita. Kiskotus oli epätasaista ja vaunut heittelehtivät kovassa vauhdissa. 

Jatkaessamme matkaamme Moskovasta etelään, seurasimme valtavia viljelysalueita, joissa sadonkorjuu alkoi olla loppuvaiheessa. Mustanmullan alueena pellot olivat silmän kantamattomia. Asemilla oli paljon ihmisiä odottamassa junia, vallankin naisia, nuoria ja vanhoja. Melkein kaikilla oli kasseissaan tai taskuissaan auringonkukan siemeniä. Niiden syönti kävi tosi taitavasti. Kun siemen meni suuhun, lensi sieltä kuoret samantien ulos. Ulkona olevien penkkien edessä olikin vahva kerros kuoria. Noin 750 kilometrin päässä Moskovasta etelään olevassa Usmanin kaupungissa kapusimme junasta maahan- Alkoi marssi noin viiden kilometrin päässä olevalle leirille. Alussa jalat eivät tuntuneet kannattavan ja vähän horjuvaa oli kävely koko matkankin. Ensimmäinen huomio leirillä oli se, kuinka vesi voi olla niin hyvää. 

Usmanissa olomme alkupäivinä vietiin sieltä Voroneziin toistasataa vankia, johon joukkoon minäkin kuuluin. Meitä suomalaisia oli kymmenen. Saksalaiset olivat edenneet Voroneziin saakka ja tuhonneet sitä pahoin. Meistä suomalaisista ja kolmesta virolaisesta tehtiin kirvesmiesporukka, joka korjaili tuhottua kumitehtaan kattoa. Tehdas oli ollut suuri, siellä oli ollut työntekijöitä 8000. Hall~ jonka katolla työskentelimme, oli noin 60 metriä pitkä ja 20 leveä. Korkeutta oli noin 7 - 8 metriä. Halliin oli jo valettu tasakatto, mutta keskelle pituussuuntaan oli jätetty 3 - 4 metrin levyinen aukko. Siihen meidän piti rakentaa niin sanottu valokaappi. Valmiina oli jo kolme riviä teräspilareita, joiden päässä olevien korvakkeiden väliin sovittelimme lankkuja syrjälleen. Kolme lankkua sidottiin yhteen joka pilaririviin. Työ oli helppoa, mutta ei se meiltä paljoakaan edistynyt sen kymmenen päivän aikana, jonka siellä olimme. Syyskuinen aurinko paistoi katolle kuumasti ja kuntomme oli jo huono. Kun kumartuneesta asennosta nousi ylös, löi silmät mustiin vähäksi aikaa. Vartijatkin olivat alhaalla maassa, eivätkä jatkuvasti hoputtamassa: "Robota, robota ja tavai, tavai". Meitä ja työtämme valvoi ja neuvoi insinööri, joka ei komennellut. Niillä saksalaisilla vangeilla, jotka joutuivat kantamaan painavia teräsputkia Voronezin asemalta kumitehtaalle, oli tosi raskasta. Valtaajat olivat ne sinne kuljettaneet tarkoituksenaan viedä ne Saksaan. Kantomatkaa putkille tuli toista kilometriä. Kantajat näyttivät uupuneilta. Työssä näytti olevan rangaistuksen makua saksalaisia kohtaan. 

Rauhan tultua meidät vietiin takaisin Usmaniin, jossa suomalaisille pidettiin tiedotustilaisuus rauhan ehdoista. Se, että vangit vaihdetaan pian oli meille ilouutinen. Samoin tietysti mieltä ilahdutti se, että Suomi säilyttää itsenäisyytensä. Emme silloin tienneet, että todellinen eloon jäämistaistelu kohdaltamme oli vasta edessäpäin. 

Usmanin leiri oli valtavan suuri. Siellä olivat monet kansallisuudet edustettuina. Saksan armeijassahan oli ollut vapaaehtoisia monista maista. Alueen eräällä nurkalla oli puisto, jonka keskellä komea klubirakennus. Sinne ei vangeilla ollut asiaa. Eräänä päivänä siellä kävi sotavankina oleva sotamarsalkka Paulus ja suuria Venäläisiä herroja. Huhu kertoi, että he suunnittelivat jotakin rauhaoppositiota Saksaan. 

Leiri oli ns. työleiri, josta oli käyty paljon sadonkorjuutöissä, mutta ne olivat jo vähissä. Monenlaista muuta työtä vielä löytyi. Leirin ulkopuolelle tehtävät keikat olivat mieleisiä. Kuljeskellessa löytyi aina jotakin syötävää. Sadonkorjuun jäljeltä oli tienvarsille tippunut tomaatteja, kaalinlehtiä ym. vihreää. Vartijat päästivät joskus pellon puoleltakin hakemaan. Kerrankin hain jalkapallon kokoisen kurpitsan. Keräkaalit oli korjattu, mutta sellaiset juuri- tai varsitapit olivat jääneet viljelyksille pystyyn. Ne olivat mielestäni oikein herkkua. 

Usmanin kaupunki oli suhteellisen vauraan näköinen. Siellä oli paljon uudehkoja kerrostaloja. Myös teollisuutta näkyi olevan melkoisesti ja sijainti mahtavien viljelysaukeiden keskellä. Sota ei siellä saakka ollut käynyt tekemässä tuhojaan. Siviilit tuntuivat suhtautuvan myötämielisesti suomalaisiin vankeihin, tai ainakin säälivästi. Kerran olin kaverin kanssa Usmanissa asuvan mummon mökissä hajottamassa kamarin muuria. Kannoimme tiiliä pihan perälle. Mummo keitti päivällä meille kukkupäällisen lautasellisen perunoita, jotka söimme kastaen asetilla olevaan suolaan. Ehdimme juuri todeta, että olipa hyvä ateria, kun vartiomies lähti viemään meitä ravintolaan syömään, Kaksi muutakin vankia vartiomiehineen liittyi matkalla mukaan. Ravintolassa oli tarjoilija, joka kai sääli meitä ja toi ylenmäärin ruokaa. Ensin kaksi aivan täyttä lautasellista vihanneskeittoa. Sen jälkeen täysinäiset lautaselliset perunamuusia ja suolakurkku kaikille. Kun tarjoilija toi ensiksi yhden lautasen pöytään, ajattelimme miten pystymme sen yhdessä tyhjentämään. Mutta, kun tuli kolme moista annosta lisää, niin se veti naamamme totiseksi. Sitä emme voineet hyväksyä, että vangilta jäisi hyvää ruokaa syömättä. Onneksi nuoret vartijapojat eivät pitäneet kiirettä ja niinpä sai välillä huokailla ja hidastella syöntiämme. Yksi kaveri ei pystynyt lautastaan tyhjentämään, niinpä jouduimme häntä jelppaamaan. Ruuassa ei ollut rasvaa eikä mitään muutakaan voimakasta, niinpä vatsa kesti hyvin. Tiilien kantaminen iltapäivällä kävi kyllä laiskasti. Kun tulimme iltaruokailuun leirille odotti siellä vielä meidän päivällinen keittoannoksemmekin. Emmehän olleet paikalla, kun päiväruokaa jaettiin. Oli niistä saksalaisista joskus iloakin, sillä heille oli tullut jokin sekaannus. Illalla menin kerrankin nukkumaan täydellä vatsalla. Yöllä heräsin nälkäisenä ja söin ravintolassa saamani leivänpalan, jota olin säästellyt taskussani. 

Kerran meitä oli kuusi vankia purkamassa paria junavaunua, joissa oli lastina sellaisia korppuja, joita olimme junamatkalla saaneet. Ne oli pakattu kangassäkkeihin, jotka kannoimme varastohalliin. Aika pian hallissa yhden säkin suu aukesi ja sopivasti sen reitin varrelta, jota pitkin haimme aina uuden säkin varastoon. Silloin söimme monta tuntia korppuja. Päivällä menimme syömään ruokalaan, jossa saimme tiskiltä lautasellisen keittoa. Ruokalassa oli paljon syöjiä ja oli puute lusikoista, niinpä jouduin keittoni kanssa odottelemaan kunnes lähipöydässä nainen sai syötyä. Hän nuoli lusikkansa puhtaaksi ja samalla, kun hän laittoi sen lautaseni viereen, ilmestyi siihen myös leivänpala. Toisen kerrankin eräs nainen antoi minulle salaa leivänpalan, kun olin kaivamassa jotakin monttua leirin ulkopuolella. Siviileiltä oli ankarasti kielletty vangeille mitään antamasta. Leirin sisäpuolella oli myös töitä, mm.sahattiin lankkuja. Tukki oli yli kahden metrin korkeudella telineillä ja myös yläsahuri siellä. Alisahuri oli maassa. Työstä sai lisäleipää, jos sai urakan täytettyä. Olin yhden päivän alisahurina, mutta ei se työ minulle lyönyt leiville. 

Pari päivää olin rakennustyömaalla, jossa tehtiin pyöreistä hirsistä mökkiä. Tehtävänäni oli tiivistää hirsien raot savesta ja oljen pätkistä sekoitetulla laastilla. Kerran jouduin odottelemaan jotakin ruokalan takapihalla. Siellä oli saavillinen raakoja vihreitä tomaatteja, joita käytettiin keitoissamme. Istuin saavin vieressä ja söin niitä arviolta 30 kappaletta. Maistuivat erinomaisilta, vaikken Suomessa ollut tykännyt kypsistäkään tomaateista. 

Usmanin leiri oli välillä täynnä vankeja, niinpä me Voronezissa käyneet sieltä palattuamme emme löytäneet petipaikkaa itsellemme. Minäkin sijoituin parin kaverin kanssa aina yöksi saksalaisten parakkiin noin viikon ajaksi. Siinä oli kolmessa kerroksessa laverit, jossa alin oli noin puolen metrin korkeudella lattiasta. Sen alle ryömimme iltaisin nukkumaan. Saksalaiset olivat meille vihaisia ja potkivat jalkoihin, jos niitä jäi näkyviin. Suuri, täysinäinen parakki oli kai liian kuuma ilman meitäkin. Aamuyöllä aina joku avasikin ulko-oven ja viileä yöilma levisi makuupaikoillemme, ovensuussa kun maattiin. Me "laihuliinit" herättiin viluisina ja tietenkin nälkäisinä. Niihin aikoihin minua alkoi vaivata jatkuva ripuli. Myös oikeanpuoleisten nilkka- ja lonkkaluiden päällä olevat hiertymät olivat alkaneet märkiä. Hiertymät olivat syntyneet junassa lavereilla nukkuessamme. Vaunuthan kulkivat yleensä öisin ja tuljuivat kovasti. 

Jonain päivänä vietiin leiriltä vankeja pois ja me Voronezin-kävijät pääsimme taas parakkiin, jossa oli paljon suomalaisia. Siihen aikaan rintamilta tuli vankeja paljon. Eräänä päivänä tuli 7000 romanialaista, jotka sijoitettiin piikkilanka-aitaukseen leirin alueelle. Olivat kovia kauppamiehiä. Tarjosivat aidan raosta tupakkaa, hintana leipää tai päinvastoin. Kaupantekohetkellä he pätkäsivät molemmat tuotteet itselleen ja häipyivät laumaansa. Romanialaiset tunnettiin yleensäkin leirillä koviksi varkaiksi, niin kuin saksalaisetkin- Parin päivän päästä olivat romanialaiset häipyneet aitauksestaan. 

Keskustelut suomalaisten vankien kesken pyörivät edelleen pääasiassa ruuan ympärillä. Joskus harvoin joku innostui kertomaan vangiksi joutumisestaan. Eräällä oli ollut samantapainen kokemus käsikranaattien suhteen kuin minullakin. Niitä oli heitetty hänen ympärilleen. Ne paukahtivat kovalla äänellä ja lamaannuttivat, mutta sirpaleita niistä ei lentänyt. En muista lamaantuneeni mutta muuten yhdyn hänen käsitykseensä, että kovia ne pamaukset olivat. Enkä saanut sirpaleita, vaikka niitä räjähteli 2-3 metrin päässä. Erikoisin kokemus oli ollut sillä vangilla, joka Viipurissa oli jäänyt linjojen taakse. Hän oli hätäpäissään piiloutunut kerrostalon pihassa olleen hylätyn kylpyammeen alle. Ryssät toivat samaan pihaan järeän tykkipatterin. Tietää sen millainen mäikinä siellä nurinpäin käännetyssä emaliammeessa oli, kun patteristo ampui. Kuusi päivää hän oli siellä ollut ennen kuin käänsi ammeen pois päältään. Tykistösotilaat olivat kovasti nauraneet, kun heille selvisi hänen olleen koko ajan piilopaikassaan. Vankien teloituksia joku myös oli nähnyt. Jälkeenpäin olen kuullut muistakin vankien ampumisista. Eräskin vanki on kertonut olleensa 13 miehen ryhmässä, joka joutui vuoden -44 kesän taisteluissa vangiksi. Eräs vangitsijoista oli alkanut järjestelmällisesti teloittaa heitä. Kun 12 oli ammuttu tuli hänen konepistooliinsa häiriö. Ennen kuin sotilas sai aseensa kuntoon oli paikalle tullut upseeri, joka kielsi ampumisen. Muitakin kertomuksia olen kuullut tai lukenut, joissa upseerin paikalle tulo on säästänyt vangin hengen. "Onnistuneista" teloituksistahan ei olekaan jäänyt kertojia. Minua on joskus askarruttanut niiden kahden nuoren pojan kohtalo, jotka seisoivat siellä pommikuopan reunalla kanssani. En muista heitä sen jälkeen nähneeni. 

Kotiaan moni tietysti muisteli, joskin siitä vähemmän puhuttiin. Naimisissa olevatkin sanoivat, että ajatukset tahtovat usein lentää lapsuudenkotiin. Ehkäpä siksi, että se oli ollut paikka, jossa kaikki olivat saaneet hoitoa ja hellyyttä osakseen. Täällä ei edes kukaan kuunnellut, jos kertoi kivuistaan ja ikävästään. Kaikilla oli omat vaivansa ja kärsimyksensä. Ei siinä paljon jaksanut toisten murheisiin syventyä. Sakista alkoivat erottua ärtyneet ja ruikuttajat, jotka pilasivat toistenkin mielialaa. Myös Suomeen lähdön viipyminen alkoi käydä hermoille. Joka päivä kiersi huhu, että vaunut meitä varten ovat asemalla ja huomenna lähdetään. Viikot kuluivat ja aloimme epäillä, että meidät jätetään sinne suurta Neuvostoliittoa jälleenrakentamaan. En tiedä, olivatko upseerivangit paremmin perillä kotiuttamis- ym. asioista. He asuivat omassa parakissaan ja heillä oli paremmat ruuat. Eikä heidän tarvinnut käydä töissä. Niinhän kansainväliset sopimukset edellyttävätkin- En tiedä, missä ne lähtöhuhut syntyivät, mutta niiden aiheuttama toivo ja epätoivo raastoivat mieltämme. Omalta kohdaltani muistan haikeimpina ne iltahetket, jolloin pysähdyin ulkona katselemaan tähtitaivasta, joka kaartui rannattoman mustanmullan alueen yläpuolella. Samat tähdet siellä tuikkivat kuin kotiseutunikin laakeiden aukeiden yllä. Korkean piikkilanka-aidan lävitse näkyi kuu, joka mollotti luonnottoman suurena taivaan rannalla. Parakeista kuului tuhansien kärsivien kohtalotovereitteni aiheuttamien äänien vaimea häly. Silloin varmaankin sydämestäni nousi toivomuksia ylös sinne jonnekin tähtien. taakse. 

Tulihan lopulta se suuri päivä, jolloin lähdimme Usmanin asemalle ja asettauduimme junavaunuihin. Tunnelma oli toivehikas, luulimmehan lähtevämme Suomeen. Vaikka kunto kaikilla alkoi olla jo heikko, niin ajattelimme, että kyllä me kotimatka sentään kestetään. Meidän vaunussamme oli vajaa 40 miestä. Ruoka-annos oli taas tuttu matkaeväs eli pari, kolme korppua ja muutama sokerinpala. Jano ei nyt pahemmin vaivannut, mutta vilu tuli. nälän kaveriksi. Aika oli lokakuun loppupuolta ja yöt olivat jo kylmiä. Kesäpusero ei paljoa lämmittänyt, mutta minulla oli sentään flanellipaita. Niitähän yleensä rätti etulinjaan kesällä, mutta olihan sekin jo reissussa kiljaantunut ja kuohkeus flanellista hävinnyt. Vetoisella lattialla ei tarjennut nukkua. Kaminaa ei vaunuissamme ollut ja laverilankuistakin oli puute. Laverilla, jolla nukuin yöt, oli neljä poikittaista lankkua, yksi päätä, olkapäätä, lonkkaa ja sääriä kannattamassa. Se oli ylempi laveri ja sille sulloutui yöksi aina tiukka "paketti" miehiä, koska ylhäällä oli vähän lämpimämpää. Siinä sitten nukuttiin samalla kyljellä maaten ja kaikilla polvet koukussa. Kun joku halusi kääntyä, niin myös muidenkin oli niin tehtävä. Ihmeesti siinä toisiltamme saimme lämpöä. Syrjämäisellä,, kylmän seinän vieressä oli vaikeampaa ja jouduimme joskus tekemään vaihtoja. Oikealla kyljellä maatessani minulle tuotti vaikeutta sovittaa lonkkani ja nilkkani niin, etteivät märkivät paikat tuottaisi kipuja. 

Vessana toimii taas pieni reikä vaunun lattiassa. Kun meillä kai kaikilla oli jo ripuli niin arvaa sen missä kunnossa oli se reiän ympäristö. Ei se olisi läpäissyt minkäänlaista terveystarkastusta. Pikkuvaikeuksista huolimatta tunnelma ja sopu olivat hyvät. Olimme matkalla Suomeen ja nyt ei ollut edes saksalaisia pulisemassa. Matkanteko oli taaskin hidasta. Vaunujamme tuupittiin ratapihoilla paikasta toiseen, kunnes sitten taas kytkettiin jonkun junan perään. Jonain päivänä aloimme ihmetellä sitä, että kulkusuuntamme oli itään. Kun suunta vain jatkui seuraavana päivänäkin, aloimme huolestua. Tunnelma alkoi laskea ja alettiin jo puhua, että meitä viedäänkin Siperiaan. En enää muista kuinka vahvasti uskoin tuohon Siperia-mahdollisuuteen, mutta epävarmuus matkamme päämäärästä hermostutti kaikkia. Yhdeksännen matkapäivän illalla se sitten meille selkisi, kun astelimme junasta Tserepovetsin vankileirille. Siellä meille kerrottiin, että sinne oli koottu kaikki suomalaiset sotavangit kotiuttamista varten. 

Tserepovetsin kaupunki sijaitsee Volgan latvus-joen rannalla. Vankeja siellä sanottiin olevan noin 6000. Suomalaisia sinne oli koottu parisen tuhatta, joista pieni osa oli ollut siellä jo jopa vuosia. Leiri oli työleiri, josta vangit kävivät maatalous, rakennus. metsä ym. töissä. Erikoisen raskasta työtä oli niillä, jotka joutuivat vetämään tukkeja joesta ylös lansseille, jotka saattoivat olla melko kaukanakin rannasta. Kesäkamppeissa paljain käsin jäisillä köysillä marraskuun räntäsateissa. Ei ihme,, että moni heikkokuntoinen vanki sairastui keuhkokuumeeseen tai johonkin muuhun vakavaan sairauteen. Kun sairaalaan joutui, niin harva sieltä selviytyi takaisin. 

Me Usmanista tulleet jouduimme olemaan Tserepovetsissa lähes kuukauden. Se aika oli monelle meistä todellista eloonjäämistaistelua. Junamatka oli vienyt elinvoimamme vähiin. Meille tehtiin tavanomainen lääkärintarkistus. Naislääkäri "nipisteli" minua tavallista pidempään löytääkseen lihaa luiden päältä. Hän pudotti minut kolmanteen luokkaan, mikä tarkoitti sitä, että minun ei tarvinnut käydä ulkotöissä ja sain 150 g lisää leipää päivässä. Uskon, että se oli ratkaiseva tekijä henkeni säilymisessä. Ulkona joutui tekemään kymmentuntisia työpäiviä, mutta nyt sain oleskella sisällä lämpimässä. Joitakin siivoustöitä ym. jouduin tekemään. Tällä leirillä pääsin vankeuteni ajan ainoan kerran saunaan, joka oli ns. täisauna. Siellä vaatteet olivat kuumassa, mutta saunojat viileässä pesuhuoneessa, jossa vesikin oli aika vilpoista. Leirin alueella oli klubirakennus, jossa asui suomesta tulleita kommunisteja. He pitivät meille iltaisin luentoja Neuvostoliiton ihanuuksista ym. propagandaa. Eipä heidän juttunsa meitä paljoa lohduttaneet. En tiedä, miten he olivat sille puolelle menneet, mutta virallisesti he sotavankeja olivat, joskin hyvin syöneen näköisiä. 

Tserepovetsin keitoissa oli sentään perunoita kuorineen ja vähän jotain juurikkaan palasia, joskin ainekset olivat huonosti pestyjä. Niinpä liemi oli usein savesta harmaata ja hiekka kirskui hampaissa, mutta ei se tietenkään ruokahalua pilannut. Minun ripulini  aina vain paheni ja alkoi tulla punataudin oireita. Vatsaa poltteli ja janotti jatkuvasti niin kuin kai kaikilla muillakin. Jälkeenpäin on siihen todettu yhdeksi syyksi rasvan puute. Koko reissullahan. emme mitään rasvaista olleet saaneet syödäksemme. Eikä se hapan ruislimppukaan varmaan mitään lääkettä ollut herkille vatsoillemme. Jotkut olivat syöneet hiiliä kaminan pesästä ja se oli auttanutkin. Minä en sellaista keksinyt kokeilla. Limpun kuoria pari kertaa, käristin kaminan päällä ja tein kahvin korviketta. Porot tietenkin söin. -Ruoka oli edelleen keskustelujemme aiheena. Loimaalaisen Jalon Onnin. kanssa suunnittelimme moneen kertaan kotiin päästyämme tekevämme ämpärillisen räiskäletaikinaa, jonka paistamme ja syömme kahdestaan. -Hermostollisia häiriöitäkin joillakin vangeilla esiintyi. Eräskin samalla laverilla majaileva vanki alkoi säästää leipää "pahan päivän varalle". Söi vain keittonsa, eikä juuri puhunut mitään, Hänen päänsä yläpuolella olevalla hyllyllä oli noin 20 päivän leipäpalat pinossa. Hän oli aika pieni mies ja tuntui tulevan toimeen. ilman leipää. Suomalaisten kunniaksi on sanottava, että kukaan ei varastanut niitä. En tiedä miten kyseisen miehen lopulta kävi. 

Tapasin leirillä pari vankia, jotka olivat jo hyökkäysvaiheessa joutuneet vangeiksi. Heidät oli v. 1942 viety kauaksi itään surullisen kuuluisalle Karagandan leirille. Tutkimusten mukaan sinne vietiin yli 300 suomalaista vankia, joista vain. 28 tai 29 palasi elävänä takaisin. Sillä reissulla oli ollut myös loimaalainen Jaakko Vettenranta, jonka kaverit sanoivat olevan Tserepovetsissa sairaalassa. Oli kuulemma ollut sitkeä mies, sillä siellä ilmastokin oli ankara. Kesällä 40 asteen helle ja talvella saman verran pakkasta. Vettenranta on kuollut vasta v. 1956 Neuvostoliitossa sairaalassa. 

Tserepovetsissa elivät taas alusta alkaen huhut, että junavaunut ovat asemalla ja huomenna lähdetään. Mutta viikot kuluivat. Päivät olivat pitkiä ja yöt vielä pidempiä. Joka yö olin unissani kotona ja söin. Usein näin kotoväkeänikin saman pöydän ääressä. Useimmiten sisareni Helmin, jonka arvelen johtuneen siitä, että hän oli yleensä tehnyt ruokapaketit, joita sain aika usein kotoa rintamalle. Unesta heräsin aina nälkäisenä kolkkoon todellisuuteen. Oli kiire käymälään ja sen jälkeen seurasi useimmiten unettomia tunteja. Luteita oli paljon ja ne olivat liikkeellä öisin. Parakin lavereilla oli hyvinkin sairaita miehiä, jotka valittivat ja voihkivat unissaan. Monet sairaat pelkäsivät mennä sairastuvalle, koska sillä oli huono maine ja tiedettiin, että sieltä ei juuri paluuta ole. Valvovia miehiä näki aina pitkillä lavereillamme. En muista, että olisimme puhuneet Jumalasta, mutta uskon, että monet kädet olivat ristissä öisinä hetkinä, kun uni ei tullut silmiin. 

Oli taas lääkärintarkastus ja minut nostettiin toiseen luokkaan, mikä merkitsi sitä, että olin kelvollinen Suomeen lähtevien joukkoon. Samana päivänä oli toinenkin vastaanotto. En muista, oliko siviili vaiko sotilashenkilö, jonka luokse kutsuttiin. Kyseinen henkilö kysyi minulta haluaisinko jäädä Neuvostoliittoon. Kun en oikein. ollut halukas, hän ihan vilpittömän tuntuisesti ihmetteli sitä, että halusin köyhään ja pieneen Suomeen, enkä jäisi rikkaaseen ja suureen Neuvostoliittoon. Kun en muuttanut mieltäni, niin hän ihan sovinnolla kruksasi minut lähtevien joukkoon. Lähtö tulikin seuraavana päivänä. Lähtijät komennettiin ulos neliriviin. Suoritettiin nimenhuuto. Ne, jotka eivät pystyneet omin voimin liikkumaan karsittiin joukosta pois. Niinpä metsämaalainen Urho Kankarekin joutui palaamaan parakkiimme. Hän kulki kaverinsa tukemana, koska oli pahasti haavoittunut jalkaansa. Kankare kuoli myöhemmin leirillä tai sairaalassa. Kolme virolaista, jotka olivat kirvesmiesporukassa Voronezissa, pääsivät kanssamme Tserepovetsiin saakka. Suomeen lähtevästä sakista heidät poistettiin. He olivat tulleet Suomen armeijaan vapaaehtoisina ja vangiksi joutuessaan ilmoittaneet kansallisuutensa. He olisivat hyvin käyneet kielitaitonsa puolesta suomalaisista. Yksi heistä oli erikoisen fiksu ja miellyttävä mies. Puhui sujuvasti ainakin saksan, venäjän, suomen ja tietenkin viron kieltä, hän tulkitsi meille usein asioita. Kaverinsa sanoivat hänen olevan Viron valtionpankin johtajan poika. En tullut tarkistaneeksi asiaa häneltä. Kun me, noin 1250 vankia, lähdimme leiriltä, olivat virolaiset ystäväni portin pielessä kyyneleet silmissä. Sääli heitä kohtaan pilasi hetkeksi lähtötunnelmaani. 

Junamatkasta Suomeen ei minulle ole jäänyt paljoakaan muistikuvia. Oli kai niin suurta ja ihmeellistä, että se haave nyt oli toteutumassa, jota kuukausia olin odottanut ja joka välillä usein oli näyttänyt jäävänkin vain haaveeksi. Nyt ei enää pikkuseikat kiinnostaneet ja sen takia eivät ole mieleenkään jääneet. Sen olen muilta kuullut, että ruokana olivat taas korput ja sokeripalat. Sen muistan, että kylmissä mullivaunuissa tultiin. Ennen lähtöä olin saanut saksalaisen manttelin ylleni ja "hieman" likaantunut paitani oli vaihdettu liinaseen, jossa nappien tilalla olivat puunappulat. Olimme myös saaneet mukin ja värikkään puulusikan, joka oli ensimmäinen "talon puolesta". Siihen saakka olin yleensä syönyt erään vangin nakertamalla puulusikalla, jonka olin ostanut tupakalla. Lusikka oli aika kömpelötekoinen, mutta kävihän sillä keiton syöminen purkista, jonka sai ryyppäämällä tyhjäksi. Vaunumme päällikkönä oli helsinkiläinen luottovanki Bynian nimeltään. Klubilainen, niin kuin sanoimme. Vaunumme alkoi illalla käydä kylmäksi, kamina meillä oli, mutta ei puita. Jostakin nurkasta alkoi kuulua rynkytystä, kun miehet pimeässä katkaisivat laverilankkua. Bynian suuttui ja komenteli, että Neuvostoliiton omaisuutta ei saa tärvellä. Joku selitteli että on rikkein lankku ja toinen sanoi seuraavasta lankusta, että pannaan sinne satojen miljoonien dollarien sotakorvauslaskuun muutama lankku vielä. Bynian katsoi parhaaksi olla hiljaa. Luulen, että lankun tuhoojina oli mukana upseerivankeja, he tietääkseni joutuivat kuljetuksissa miehistön joukkoon. Eikä meillä muilla kai olisi voimiakaan ollut tarpeeksi eikä ainakaan tulitikkuja tulen sytyttämiseen. Tämä on jälkeenpäin mieleeni tullut olettamus. En muista silloin upseereita havainneeni,, mutta olihan. ikkunaton vaunumme melko hämärä päivälläkin. 

Matka kesti pari vuorokautta ja pysähdys oli Viipurissa, josta on mieleeni jäänyt, että totesimme olevamme oikeaan suuntaan menossa. Vainikkalaan saavuimme illalla 22. päivänä marraskuuta ja siirryimme suomalaiseen junaan. Se vaunu, jolla jatkoin matkaa Suomen puolella oli Punaisen Ristin päivävaunu. Siinä oli muistini mukaan muutama paikka paareille. Vaunun kirkkaat valot häikäisivät silmiämme. Olimmehan tottuneet pimeisiin vaunuihin ja hämäriin parakkien valoihin. Vaunu oli junan ensimmäinen ja aika kaukana aukiolta, jossa oli alettu ruokailu. Me vain ihmettelimme mukavia istuimia, valoja ja lämpöä. Me ja pari muutakin vaunullista saimme tiedon ruokailusta niin myöhään, että kaikki oli loppu, kun ryntäsimme ulos. Hernekeittoa oli varattu 1700 miehelle, samoin paperipusseja, joissa oli kahden päivän kuivamuona-annos. Täytyi minun nälästä aika sekopäinen olla, kun aivan tosissani uskoin, että se tapaus ei ikinä lakkaa harmittamasta. Olihan se todellisuudentaju meiltä heittänyt jo paljon aikaisemminkin. Muistan jo Voloshovan leirillä joidenkin väittävän tosissaan, että Suomessa ei osata tehdä niin maukasta limppua kuin Venäjällä. Itse muistan Usmanissa haaveilleeni, että joskus Suomessa kokeilen., kuinka hyviä ne keräkaalin juuritapit oikein ovatkaan kun ne keittää ja maustaa suolalla. Kokeilematta on jäänyt, samoin kuin räiskäleen paistokin Onnin kanssa. 

Vainikkalassa ruuatta jääneiden lauma oli hurjana. Haukuimme vankien luovutusta valvovan upseerin. En muista oliko se majuri vai eversti mutta kunniansa sai kuulla minultakin. Lohdutukseksi meille haettiin jostakin hevosella kärrykuorma näkkileipää. Hevosmies meni kärryjen alle turvaan, kun nälkäinen lauma hyökkäsi kuorman kimppuun. Sain saksalaisen manttelini taskut täyteen vanikkaa ja vielä poveenkin. junavaunuihin tuotiin vielä lisää. Tunnelmista matkalla Hankoon olen kirjoittanut ET-lehden kirjoituskilpailussa. Aiheena oli: Elämäni ikimuistoisin päivä. En tähän kertaa niitä tunnelmiani. 

Vainikkalasta lähdettyämme söin koko iltayön näkkileipää. Oli kai sitä neliskulmaista leipää, jota maalaistaloissa talkoilla leivottiin armeijalle. Koetin hillitä ruokahalujani, vallankin sen jälkeen, kun kuultiin Vainikkalassa ruokaa santsanneiden sairastuneen jopa vakavastikin. Vessat eivät riittäneet ripulisille ja oksenteleville miehille. Joku kuoleman tapauskin aiheutui vahvasta hernekeitosta, joka kaiken lisäksi oli muhinut pari vuorokautta kenttäkeittiön kattiloissa. Muistan, että leirillä Suomeen lähtöä odotellessamme aprikoimme sitä, että säännöstelläänkö meidän ruokailujamme palauduttuamme.