Dokumentin henkilöt

Hiltunen, Reino



  • Hiltunen, Reino
  • Lääkintäneuvos
  • Asuu Punkaharjulla 

    Hiltunen suoritti yhdessä työryhmänsä kanssa vv.1984-1987 perusteellisen tutkimuksen silloin vielä elossa olleista noin tuhannesta entisestä sotavangista. 

    Tutkimuksesta on enemmän tietoa kirjassa:
    Teuvo Alava, Reino Hiltunen, Antti Juutilainen
    Muistatko…
    Sotavangit r.y. 1969 - 1989 

    Otteita lokakuussa 2000 Helsingissä tehdystä tv-haastattelusta.  

    Luvut ovat beta-nauhan aikakoodeja. 

    Otteet ovat sellaisia, jotka vielä leikkauskäsikirjoitusta tehtäessä olivat mukana, mutta vain osa niistä mahtui lopulliseen versioon. 

    17:00:38 – 17:01:15 

    Reino Hiltunen: Kyllä minä ainakin koin sen, että… minä olen tietysti lääkärin ammatissakin nähnyt ja kuullut monenlaista elämänkohtaloa, niin surullista kuin iloistakin, mutta näitten poikien kokemukset karmeimmillaan olivat sen laatuisia, että… 

    Kun minä tulin myöhään, yhdentoista tienoissa arki-iltana pois haastatteluista, niin tuota, tippa pääsi silmästä.  

    17:06:08 – 17:06:55 

    Minut vapautettiin sitten varsinaisesta päävirastani, ja rakennettiin tämä työryhmä, ja siinä on monta vaihetta sitä ennen, mm. käännyttiin sotahistorianlaitoksen puoleen ja sieltä tuli hyvin selkeä toivomus, että siihen yhdistettäisiin sitten myöskin puolustusvoimia kiinnostavat näkökohdat ja yleensä sotavankeuteen liittyviä detaljitietoja, ja kunkin henkilön yksityiskohtainen stoori siitä, miten kaikki tapahtui.  

    RN: Sellaista ei ollut tehty vai? 

    RH: Sellaista ei ollut koskaan tehty. Vaikka heidät oli tutkittu osittain kymmenen vuotta aikaisemmin, niin se tehtiin vain pelkkä terveydentilan tutkimus ei mitään muuta. 

    17:14:27 – 17:20:00 

    Puutteellinen ravinto, sairaitten hoito ja raskas työ. Nämä olivat ne oleelliset asiat. Niihin vaikutti tietysti - on pieni ero pitkäaikaisten vankien ja lyhytaikaisten vankien välillä. Pitkäaikaisten vankien kohdalla ravinnon puute korostui siinä, että kookkaat ja enemmän henkisessä työssä ja helpommissa ammateissa toimineet sotavangit yleensä menehtyivät pitkän vankeuden aikana. Ne, jotka pysyivät hengissä, ne olivat kansan riveistä lähteneitä fyysiseen työhön ja puutteellisiin olosuhteisiin tottuneita ihmisiä, kainuulaisia ja ympäri Suomea, kyllä meillä köyhyyttä oli maassa silloin riittävästi. He olivat niitä, jotka selvisivät paremmin. Ja ne menehtyivät… meillä oli mm. yksi Suomen raskaansarjan nyrkkeilymestari, joka on saattanut tulla tutkimuksissa sinuakin vastaan, oli tukeva ja kookas mies, mutta hän olisi tarvinnut kolminkertaisen annoksen ruokaa, eikä hän sitä saanut. Hän menehtyi ihan muutamassa kuukaudessa. 

    17:15:46 

    RN: Eli pienet miehet… 

    RH: Pienet miehet selvisivät. Pienet, laihat, jäntevät, sitkeät peräpohjalaiset, kainuulaiset ja rajan pinnassa asuneet selvisivät yleensä huomattavasti paremmin kuin muut. Ja tukevat, tanakat, lihavat, vankat urheilijat selvisivät yleensä huonommin.  

    17:16:10 

    RN: Mitkä olivat pääasialliset taudit, joihin sotavangit menehtyivät? 

    RH: Kaikkein eniten luultavasti kuitenkin veivät akuutit infektiot, lähinnä tulirokko oli semmoinen, joka oli eräässä vaiheessa, alkuvaiheessa hyvin yleinen. Yleensä rajut bakteeri-infektiot, kurkkumätä, angiinat ja sitten aikaa myöten pitemmän vankeuden jälkeen keuhkosairaudet. Ripulit, suomalaiset oppivat niitä aika pian hallitsemaan. Useimmilla oli jo, kotoa luultavasti, rauhanajalta peräisin tieto, siitä että hiilitabletit auttavat ripulissa ja pojat yleensä söivät oireitten tullessa kaikki hiilet, mitkä sieltä löytyivät. Ja pidättäytyivät yleensä syömästä sitten nälässäkään mitään epämääräistä.  

    17:17:14 

    Myöskin monenlaiset ruokamyrkytykset, jotka olivat lähinnä siitä, että he söivät mitä saivat kiinni, kyseenalaisia, jotka tulkitsivat ravintoaineiksi ja ravinnoksi, niin sellaiset saattoivat aiheuttaa paratyphus ja typhus , niitä oli myöskin, vaikka heidät rokotettiin. Pitkäaikaiset vangit rokotettiin kaikki ja vielä kesällä –44 myöskin annettiin rokotus. Ja kyllä venäläiset pyrkivät noudattamaan selkeästi tietynlaisia perussääntöjä. Karanteenileiri toimi sillä tavalla, että oli täisaunat, ja pyrittiin monella tavalla huolehtimaan siitä, että he eivät sairastuisi. Mutta työ oli raskasta. Ravintoannokset olivat sellaisia, kun varmasti tuntuu sinulle jo tässä vaiheessa on tullut esille jo monta kertaa. Ravinnonpuute oli tietysti, varsinkin… 

    17:18:22 

    RN: Kuoltiinko nälkään? 

    RH: Kuoltiin myöskin nälkään lähinnä sillä tavalla, että esimerkiksi tämä Nymanin kanssa vangiksi jäänyt luutnantti Ahlblad, niin hän kyllä loppujen lopuksi kuoli nälkään, siis hän oli heikentynyt sairauksien takia, mutta hän ei voinut enää viimeisinä viikkoina ja kuukausina syödä juuri mitään. Ja jos ihminen ei syö, niin ei sitä kyllä pitkälle potkita. Mutta varsinaisia nälkäkuolemia ei minun kohdalleni ainakaan tullut selkeitä vastaan. Siis nälkä oli osatekijänä hyvin monissa, ja nimenomaan näissä suolistoinfektioissa.  

    17:19:05 

    Tulirokko oli raju tauti. Sitäkin vastaan venäläiset pyrkivät antamaan seerumia, mutta se usein tuli liian myöhään. Tässä yhteydessä on tämän professori Karl Johan Johanssonin hyväksi sanottava, että hän pelasti varmasti kymmeniä suomalaisia sotavankeja menehtymästä. Nimenomaan sillä tavalla, että hän eräässä vaiheessa kieltäytyi hoitamasta sotavankeja, ellei hänelle anneta lisää lääkkeitä, ja anneta oikeutta vapauttaa palveluksesta raskaista töistä. Ja hän sai ne. Ja hirveän monet ovat varmasti kiitollisia, kenties tuoneet sinullekin tämän kiitollisuutensa julki. Itse hän kertoi minulle hyvinkin tarkkaan näistä asioista.  

    17:20:56 – 17:21:36 

    Sen sijaan yhteistyö saksalaisten lääkäreitten kanssa, ja varsinkin, saksalaisten kanssa yleensäkin, oli enemmän tai vähemmän hankalaa. Suomalaiset ja saksalaiset eivät olleet näennäisestä aseveljeydestä huolimatta, niin eivät ne olleet parhaita ystäviä keskenänsä. Siellä oli piilevä… ja saksalaiset käyttäytyivät herrakansan tavoin sielläkin, ja se ei mene suomalaiseen kansanihmiseen, joka on hyvä psykologi. Se ei mennyt läpi.  

    17:26:49 – 17:27:22 

    Kyllä näitten ihmisten psyyke on – jotakin sinne on jäänyt ukolle kuin ukolle. Hyvin harvat nuoret, semmoiset 18-19-vuotiaat, jotka olivat vain lyhyen kesän –44 vankeuden, heidän joukossaan on kyllä niitä, jotka selvisivät ällistyttävän vähäisin vaurioin. Ihmisen psyykkinen rakenne tietysti on ollut mitä suurimmassa määrin siinä ratkaisemassa asiaa. 

    17:27:49 – 17:29:11 

    Iankaikkisen trauman. Siis henkisen trauman. Tietysti vuosikymmenten jälkeen sen arvioiminen on muutenkin vaikeata, kun ei tiedä minkälainen tämä ihminen oli joutuessaan sinne nuorena ihmisenä. Mutta vuorenvarmaa on se, että kukaan ei niistä transporteista selvinnyt ilman painajaisia, ja kuka koki sen milläkin tavalla. Matkan, niin kun sinä olet varmasti kuullut, niin kuljetusten aikana, kun mies sairastu ja kuoli, niin ei muuta kun auki ovi ja radanvarteen. Ei siinä pidetty suurempia siunaustilaisuuksia, se oli sillä selvä. Ja niistä sinulla on varmasti hyvin karmeita kuvauksia, ja ne olivat niitä kuvauksia, joissa minunkin parkkiintunut nahkani kyllä joutui koetukselle. Ei niistä kukaan päässyt, niistä… Tosin heitä tuli niin vähän takasinkin, ettei siinä voinut suurta tilastoa edes yrittämälläkään tehdä, mutta kyllä heidän kertomuksensa olivat semmoisia, että… Niin monta kyyneltippaa ja virtaa siinä minun tutkimustilaisuudessani vuodateltiin. 

    RN: Miten on selitettävissä se, että vangiksi joutuneet puhuivat niin paljon ja auliisti 

    17:30:29 – 17:32:43 

    RH: En ole sitä asiaa sillä tavalla miettinyt, mutta heti noin lyhyeltään ja pikaisesti, niin sanoisin, että se oli jonkinnäköinen tarve kuitenkin purkautua ja kertoa edes jollekulle ulkopuoliselle, mitä he ovat kokeneet.  

    RN: He antoivat tietoa kanssa… 

    RH: Niin, ja he antoivat tietoa tietämättään. Ei heillä kenelläkään uskoakseni, ihan upseereja lukuun ottamatta, ollut mielessä se, että he ovat antaneet sotilasvalan ja sitoutuneet siihen tiettyihin asioihin. Ei sitä varusmiespalvelun aikana kukaan meistä kokenut sellaisena. Ja ripittäytyminen on ihmiselle… kun saa edes jollekulle ulkopuoliselle kertoa, niin se on usein jonkinnäköinen itsetilitys, vaikka se sanotaan ääneen ja viholliselle, tai vihollisen edustajalle, niin se on jonkinnäköisen ripin korvike. Suurin osa pojista kertoi kyllä varmasti asiat niin kuin ne olivat, koettivat pitää mielessä, mitä heille oli aikanaan neuvottu, että mistä saa puhua ja mistä ei. Mutta kun ei venäläisen toiminnassa ei näitä asioita havainnoitu, eikä arvostettu, ei niistä pidetty kiinni, sillä tavalla, niin kun minä kuvittelen, että normaalitapauksessa. Kun otamme huomioon, että venäläisiä sotavankeja Suomessa oli kaiken kaikkiaan 62.000, ja suomalaisia jäi jatkosodanaikana kaiken kaikkiaan noin 4000, joiden kohdalla ei ihan kaikkia tietoja ole saatavissa, eikä totuutta tiedetä niin kyllä minä luulen, että suomalaiset kuitenkin hoitivat sen oman osuutensa kunnianmiehinä. 

    RN: Jotkut vangeiksi joutuneista naisista osasivat kertoa armeijaan liittyvistä asioista ihmeen tarkasti ? 

    17:33:12 – 17:33:18 

    RH: Naisilla on hyvä muisti ollut aina. Ja siinäkin sitä ripittäytymisen tunnetta.