Sotavankien muistelmia

1943-1944


Vuonna 1943 

Tässä muistuu mieleeni~ että minulla oli pieni paperirulla jota säilyttelin ja johon olin merkannut Lasselta saamallani kynällä siellä kuolleiden kaverien nimiä. Niitä oli useita kymmeniä. Ottivat kuitenkin sen pois eräässä tarkastuksessa samoin kuin Paajasen Veikon muistikirjan, jota olin säilytellyt. Sotavangilla ei saanut olla mitään. Leirillä oli saksalainen leirinvanhin. Sillä leirillä oli starssina saksalainen vääpeli Erich Jahn. Hän oli Berliner Zeitungin toimittajia. Hieno kaveri, joka oli erikoisesti mieltynyt suomalaisiin. Minulla sattui olemaan saksmannin asetakki päälläni ja hän kysyi mistä olen kotoisin johon vastasin, että Berliinistä. Sanoi arvanneensa sen~ koska puhun niin kuin siellä päin. Toiset saksmannit sanoivat silloin minun olevan suomalaisen ja sekö Erichiä huvitti. Tarjosi tupakkaa ja kehui meitä. 

Keväällä minut yllätti yösokeus. Päivällä näki, mutta kun alkoi hämärtää loppui näkö. Sähkölampustakin erotti vain sen valopisteen eikä mitään muuta. Siihen ei siellä saanut mitään apua. Saksalainen sotilaslääkäri sanoi, että jos nyt olisimme Saksassa niin näkisit jo huomenna. Oli hankalaa monin tavoin tuollaisestakin vaivasta. Vasta syksyllä kun meidät siirrettiin Tserepovetsiin sain näköni takaisin ja sen paransi kaali. Siellä sain syödä kaalia niin paljon kuin jaksoin ja jo parin päivän kuluttua aloin nähdä yölläkin. Sen siis täytyi auttaa minua, koska olosuhteissa eikä muussakaan ravinnossa ollut mitään muutosta. Jokin hivenaine täytyy kaalista löytyä mikä auttaa näköön. Siitä kai johtuu kun kaalisapuskoista on tullut herkkuruokiani. 

Normaalisti siellä oli yksi päivä viikossa vapaata ja silloin annettiin suurelle miesjoukolle säkki jokaiselle ja mentiin sellaiselle paikalle missä kasvoi nokkosia. Oli kerättävä säkki täyteen ja sitten marssittiin takaisin keittiölle. Se oli erinomaista lisuketta vesivelleihin. Tuollaisella reissulla meni kerran tavallista myöhempään ja muistan kun kaverit joutuivat taluttamaan minua kun näköni loppui. Ei silloin ollut vielä edes pimeätä. Sain jonkunlaisen käsityksen millaista on olla täysin sokea. 

Vuosi 1943 oli vaikeata aikaa suomalaisille vangeille. Olimme johonkin aikaan niin huonossa kunnossa, että ainoastaan yksi mies oli töissä suolla. Hän oli Liesisen Olli. Saksalaisprikaatissa, jossa äijät olivat normaalia riskimpiä, he saivat ruokaa tarpeeksi ja tekivät töitä valtavasti. Ollistakin kerrottiin, että hän olisi työmäärillään peitonnut Neuvostoliiton mestarin, työn sankarin. Me muut makasimme kaksikerroksisissa pritseissä parakissa. Olli tuli sille leirille muistaakseni 1943 keväällä, oli joltakin kuullut, että, suomalaisia makailee jossakin parakissa ja he veistelevät kaikenlaisia esineitä puusta. Olin silloin niin heikossa kunnossa,, etten ilman tukea pystynyt kävelemään.1vleitä oli monta kaveria sellaisessa kunnossa. En tuntenut itseäni mitenkään sairaaksi. Laihoja olimme kuin kärpän raadot ja voimattomia. Moni meistä siellä heittikin henkensä. Kenen vatsa kesti se selvisi, mutta jos se petti, kolera korjasi. Muistelen tarvinneeni ubornajaa vain noin kerran kymmenessä päivässä - enhän ollut mitään syönytkään ja muutenkin olen kovavatsaista sukua. Liesisen Olli muistelee, että istuit pritsilläsi kuin Gandhi, kun sun ensi kerran näin. Varmaan näyttikin siltä. Kun katsoi jalkoihinsa ne olivat kuin kaksi köyttä, joiden keskipaikalla oli solmut. Niitä "solmuja" särki niin vietävästi ettei nukkumisesta juuri ollut puhetta. Sen tähden tuli nakerreltua jatkuvasti jotakin. Veistin kaiket yöt. Tupakkarasioita kaiken mallisia. Ollillekin tein rasian, jossa oli sisällä valokuvakehys, paperi ja tupakkaosa. Kannessa Suomen Joutsenen kuva. Olli oli ollut Ankan kolmannella purjehduksella mukana. Sydämen muotoisia rasioita Vanjat ostivat mielellään. Punalakkiselle lääkärimimmille tietenkin sydämenmuotoinen. Lahjaksi tietenkin ja luulen, että hänelle noita lahjoja kertyi enemmänkin. Harlamon Jukka oli suuri syyllinen, hänen hyväntahtoisuuteensa suomalaisia kohtaan. Sakemannien vahvan prikaatin miehille piti nakertaa suomalaistyyppisiä lusikoita ym. He toivat maksuksi leipää. Tuohon aikaan olimme kaikki sillä leirillä olevat suomalaiset samassa parakissa lukuun ottamatta tietenkin etuoikeutettua klubin sakkia, mutta hehän eivät olleetkaan varsinaisia sotavankeja vaan jotain muuta kastia, josta ei helpolla selvää saanut. Käsitykseni mukaan ryssät eivät heitä mitenkään kunnioittaneet muuten kuin antamalla heille sata grammaa leipää päivässä enemmän kuin muille. Toinen asia sitten oli heidän suhteensa politrukkiin - en tiedä. Harlamon Jukka kielitaitoisena oli hoitanut suhteet hyvin punalakkiseen lääkärimimmiin ja hänen sympatiansa näkyivät olevan kovasti suomalaisten puolella. Jukka oli haukkunut politrukkimme Lesosen perin pohjin suomalaisten rääkkäämisestä ja minäkin olin sanonut sille päin naamaa ettei luurangot kohta enää politrukkia tarvitse. Siinäkin pirussa oli jotain kansallisylpeyttä kun luuli, että puolikuolleet miehet pystyvät samaan kuin kunnolla syötetyt sakemannit. Heidän politrukkinsa oli paljon järkevämpi. Lesonen oli, niin komissaari kuin olikin, melkoisen tyhmä uhtualainen torpanpoika, täysi tomppeli. Jukka puhui Venäjääkin paremmin. 

Noihin aikoihin rupesimme saamaan parempaa ravintoa. Pieninä annoksina ensin. Sotaonni oli kääntynyt ja Amerikan apu näkyi jo leirilläkin. Englannin kielistä tekstiä oli jauho- ym. pakkauksissa. Sianliha purkkeja, joissa oli suurilla kirjaimilla SWINNAJA TUSONKA ja sitten muuta tekstiä. Paljon täytyi sinne tulla kun vangeillekin riitti. Makasimme Melinin Paavon kanssa vierekkäin ja aina kun olimme saaneet pienen annoksemme syödyksi tuli mainittua, että nyt saa ryssä taas haistaa pitkän v--n kunnes tulee seuraava ripsaus. Tuollaiseksi ei ihminen voi muuttua aivan äkkiä - se on jonkunlainen kehityksen tulos ja pirunmoisen katkeruuden aikaansaannos. Se kulkeutui tietenkin Lesosenkin korviin, joka tuli meitä kehumaan. Kaikki kuultu meni välittömästi hänen tietoonsa. En viitsi sanoa kuriirin nimeä. Sen kyllä useimmat meistä tietävät. 

Tragikoomisiakin piirteitä tuosta parakista muistuu mieleeni. Eräänä iltana Paavo tönäisi minua ja sanoi: katsos kun romaani varustautuu varastamaan kaverinsa tupakoita. Vastapäisellä pritsillä romanialainen teki hartaita ristinmerkkejä. Samaan aikaan oli eräs suomalainen paareilla makaamassa keskellä käytävää. Suu teki samanlaisia liikkeitä kuin kala jouduttuaan kuiville. En muista enää hänen nimeään. Kuoli aamunkoitteessa. Se oli melkein jokapäiväistä elämää. 

Koitti sitten aika jolloin aloitimme kävelyharjoittelut. Jotka kykenivät saattoivat mennä leirin banjaan peseytymään. Ei se ollut sauna vaan sellainen paikka missä tosiaan saattoi itsensä siistiä. Olimme jo sellaisessa kunnossa, että pystyimme kävelemään. Liukkosen Veikko kysyi uskallatko ottaa juoksuaskelia. Uskalsinhan minä, mutta olin saman tien turvallani. Siitä se kuitenkin käymään lähti ja toisen kerran e1ämässä opittiin jaloilla liikkumisen taito. 

Ei paljon näköjään tarvita kun kunto alkaa kohentua. Muistuu taas mieleeni kun alkuaikoina meitä jonnekin kuljetettiin ja meitä oli tavaravaunussa 69 miestä. Siinä vietimme kuukauden päivät. Vologdan risteysasemalla jouduimme esimerkiksi odottelemaan pari viikkoa. Stukat olivat yhtenään päällä ja ratakiskot törröttivät pystyssä. Sotilaskuljetukset olivat tietenkin tärkeimpiä ja "voina plenit" saivat odottaa. Kun sitten saavuimme jonnekin määränpäähän ja laskeuduttiin vaunuista oli joka ukko turvallaan. Kesti jonkun aikaa ennen kuin jalat alkoivat pysyä alla. Vanjat kyllä vauhdittivat kivääriensä perillä opiskelua. Heillä oli tehokkaat metodit. 

Kävely alkoi heikkoparakin asukeilta sujua kohtalaisen mukavasti ja elämä muutenkin alkoi tuntua mukavammalta. Punalakkinen kyseli minulta josko haluaisin ruveta töihin. Arvelutti moinen ajatuskin, mutta kun hän oli ajatellut sen jo puolestani ja selitti ettei yökokin homma ole raskasta, niin lupasin yrittää. Olen pyrkinyt johdonmukaisesti järjestyksessä kertomaan kaiken ja nyt juuri huomaan, että tämä juttu olikin vuonna 42. Silloinhan suomalaisia oli paljonkin töissä vielä ja minä olin joutunut sairasparakkiin silloinkin kuten olen jo aikaisemmin yrittänyt selostaa. Sitä paitsi yösokeana en olisi voinutkaan olla missään töissä ei ainakaan yöhommissa. Joka tapauksessa menin sinne sairaskeittiölle katsomaan. Siellä oli starssina romanialainen suuri miehen roikale. Häntä kutsuttiin Stefaniksi. Puhui jonkin verran saksaa ja selvitti minulle hommani. Puita oli ja tulta täytyi pitää patojen alla ja joskus vähän hämmentää airon muotoisella sekoittimella. Kyökki oli iso ja vieressä oli ns. miskikoppi, jossa oli pari suurta allasta astiain pesua varten. Ilmoitin pojille, että aikaisin aamulla on puuroa pakeissa miskialtaitten alla. Takaovesta pääsi sinne suoraan kun olin avannut oven. Pojat kykkivät puurokuppien luona joka aamu. Juttu kulkeutui Lesosenkin korviin. Tuli eräänä päivänä vastaan ja kysyi miten puuron jakelu sujuu. Sanoin aamulla jakaneeni parikymmentä pakillista. En saanut selvää hänen ajatuksistaan, mutta arvelin, että voin ehkä joskus joutua nahnikkaan hänen kanssaan. Me nimittäin emme olleet jostain syystä kavereita. Selitin ettei suomalaisista tule stahanovilaisia ilman ravintoa. 

Komento leirillä oli paljon muuttunut. Saksalaisprikaatista oli vuorollaan yksi mies öisin kontrollina ettei mitään varasteta. Liesisen Ollikin oli eräänä yönä kontrollina. Kerran laitoin kahteen paistilaatikkoon isot vehnätaikinat, joista piti tulla pannupullaa. Siellä oli suuret paistiuunit, jotka eivät olleet käytössä. Laitoin tulet alle, mutta ei ne kuumenneet tarpeeksi. Aamulla oli taikina osin vielä raakaa ja piti ottaa pois kun työaikani päättyi. Tekihän ne kauppansa sellaisinakin enkä muista kenenkään valitelleen mahavaivoja. Stefan oli kieltänyt minua aamuisin jakamasta kenellekään puuroa ja minä olin tietenkin luvannut, mutta jotkut romaanit olivat kuitenkin nähneet poikain hiippailevan takaovella ja olivat kertoneet Stefanille. Antoi viimeisen varoituksen kunnes sitten eräänä aamuna tuli kohti nyrkit suorina ja minä tiesin silloin saavani turpiin. Ei sellaisen kolossin jalkoihin kannattanut jäädä vaan sieppasin pitkävartisen noin viiden litran puuromitan ja iskin sen päähän korvia myöten. En jäänyt kyselemään tuntoja vaan panin jalat töihin ja vilistin parakille niin nopeasti kuin kykenin. Sitten näin parakin ikkunanasta kun kun komendantin apulainen tuli Stefanin kanssa sinne päin. Livahdin naapuriparakkiin jossa oli pari sakemannia, jotka tunsivat minut. Sanoin etteivät ole nähneet minua ja niin ne sitten selittivätkin kun Stefani tuli ovelta kysymään. Makasin pritsin alla ja kuuntelin kun sakut selittivät ettei sinne ollut ketään tullut. Menin omaan parakkiin nukkumaan ja heräsin kun Lesonen huuteli ja alkoi kysellä aamuisesta. Kerroin hänelle jutun niin kuin se oli käynyt. Äijä nauroi täyttä kurkkua ja sanoi puhuvansa komendantin kanssa, mutta huomautti samalla, että tuollaiset teot ovat tässä maassa aina rangaistavia. Toisen päälle ei saa käydä. Sanoin, että se oli  pelkkää itsepuolustusta ja että vertaa nyt minua Stefaniin. Kuulin myöhemmin komendantin nauraneen makeasti, mutta osasin minäkin sen kyökin kiertää kaukaa. Lesosen kannanottoja joutui joskus ihmettelemään. Sillä miehellä oli monta mieltä. Toisinaan raivosi vaahto suussa ja oli aikoja jolloin oli niin hyvää pataa. Kai hänkin meistä jotain oppia sai. Ei varmaankaan ollut aikaisemmin moisissa porukoissa ollut. Ehkä se johtui paljolti siitä ettemme koskaan selvästi osoittaneet pelkoa - mitä taas ei voi sanoa tavallisista venäläisistä ihmisistä. Heille on politrukki näkemyksemme mukaan kauhistus - pelottava ilmestys. Tulimme sen ajan mukana selvästi huomaamaan. 

Emme tiedä mikä oli syynä siihen, että meitä siirreltiin niin usein leiriltä toiselle. Olen laskeskellut kartalta, että junamatkoja tuli kaikkiaan runsaat neljä tuhatta kilometriä. Karagandan miehille vielä tuhat kilometriä lisää. Aikaa niihin meni noin kaksi kuukautta yhteensä. Nuo transportit olivat aina perin surkeita. Kun tavaravaunuun sullotaan kuusikymmentä miestä ei voi tietenkään nukkua kuin mykkyrässä jonkinlaisessa horroksessa. Kerran meitä oli pienempi porukka, jolloin sattui olemaan lankkuja joiden päällä saattoi olla pitkänäänkin. Laihat miehet makailivat tärisevässä vaunussa, kunnes lonkkaluiden päät aukesivat. Ei kestänyt nahka sitä rytkytystä. Minullakin oli auki molemmin puolin eikä ne tahtoneet parantua kun ei ollut mitään sidelappuja panna niiden suojaksi. Silloin oli talviaika emmekä saaneet edes vettä riittävästi. Jano on vaikea kärsittävä. Nuoleskelimme huurtuneita pultteja vaunun seinissä. Ei se ollut kovin hygieenistä mutta saihan edes kielensä kosteaksi. Noilla matkoilla ei ruokapuoli Vanjain mielestä ollut ollenkaan tärkeää. Antoivat palan leipää kun muistivat. Kyllähän noissa oloissa oppi antamaan eräille asioille paljonkin arvoa. Näin jälkeenkin päin vielä muistaa miten kallis voi leivänpala olla. Oikein ilkeältä tuntuu nähdä joskus lapsen heittävän voileivän menemään. Nykyoloissakin jonkin matkan epäkohdista keskusteltaessa osaa hyvin vaieta muistaessaan aina omia kokemuksiaan. Ei toivoisi kenellekään samanlaisia olosuhteita koskaan. 

Noissa oloissa lohduttelimme usein itseämme Saarijärven Paavon petäjäisillä ja muistelimme 1700 luvun kovia nälkävuosia Suomessa. Herjaa heitettiin kaikesta ja se oli parasta lääkettä vaivoihimme. Joku päätti joskus ruveta astiain nuolijaksi ravintoloihin, koska sillä pelillä pärjäisi paremmin kuin sotavanki. Joku lupasi heti kotiin päästyään hankkia paalun mahorkkaa ja sytyttää sen ja nauttia nojatuolissa sen katkussa tarpeekseen. Nälkä se on tupakankin nälkä. 

Syksyllä –43 olivat suomalaiset sotavangit rakentamassa laitureita Valkean meren kanavalla Tserepovetsissa paitsi tietenkin klubin miehet, joiden tehtävänä oli kirjoitella ja muuta ikävää. Olimme ristineet heidät kasisteiksi. Nimi johtuu venäjän sanasta kasha, joka tarkoittaa puuroa. Kasistit olivat ns. puurokommunisteja, mikä ilmaisu oli varmasti totuudenmukainen. 

Suomalaisia pidettiin siellä jostain syystä sellaisina metsäelävinä, joille kirves kai oli jo tullut syntymässä mukaan. Sen käsityksen sain. Espanjalaiset sinisen divisioonan miehet, jotka olivat saksmannien mukana vapaaehtoisesti tulleet sotaan ja jossakin Donin luona antautuneet vapaaehtoisesti ja nyt sittentaas vapaaehtoisesti kiskoivat liejusta tukkeja ylös suomalaisten veistettäviksi, olivat suurimmaksi osaksi pieniä likaisia miehiä kuin maurit konsanaan, Ei tarvinnut heitä koskaan etsiä. Pitivät sellaista meteliä kuin lokkiparvi. Oli hauska katsoa kun tukki tuli ylös vedestä hirveän metelin kanssa. Tahdissa huusivat konjuu, konjuu. Se tarkoittaa suomenkielellä naisen sukuelintä. Meillä oli kaveri nimeltään Kohonen. Kun Vanja piti töihin lähtiessä nimen huudon ja äänsi jotenkin nimen Kohonne, niin Banjat nauroivat täyttä kurkkua. Heidän kielellään se tarkoitti miehen siitintä. Olipahan joskus jotain huvittavaakin. 

Sahattiin lankkuja se oli raskasta työtä. Pomona meillä oli inkeriläinen mies. Oikein mukava kaveri mutta kun näköpiiriin ilmestyi joku Politlinjan pomo, mies muuttui valppaaksi ja touhukkaaksi. Huomasimme kyllä sen ja olimme vaiti emmekä olleet näkevinämmekään muuta kuin työmme. Meille hän kyllä kertoili kaikista vaikeuksista ja hänestäkin selvästi huomasi miten pelättyjä jotkut tyypit olivat. Näimme usein siviilivankeja kuljetettavan jonnekin työmaalle kait. Oli surkeata nähdä heidän ilmeensäkin. Rääsyt päällä kaikilla. Joukossa oli naisia, vanhoja mummojakin vanhoja miehiä ja aivan pieniä lapsia. Oli säälittävän näköistä joukkoa. Emme voineet ymmärtää minkä tähden sellaisia ihmisiä kiväärimiehet kuljettivat. Mitä pahaa nuo pienet lapsetkin olivat voineet tehdä. Tuntui kuin oltaisiin vielä Tsaarien valtakaudella, jolloin musikka oli vain joku elukka 

Kului se syksy jotenkuten. Ruokaakin saimme enemmän kuin aikaisemmin. Tuli talvi taas ja eräänä päivänä, kun Ahjon Jukka, joka oli muonavarastolla töissä kertoi ihmettelevänsä mikä porukka nyt lähtee jonnekin,kun laitettiin niin riivatun hyvät eväät kahdeksalle miehelle. Illalla tuli komendatuurista mies ja luki kahdeksan miehen nimet ja käski panna kamppeet päälle ja tulla portille. Siellä meidät sijoitettiin kahteen rekeen ja lähdettiin parin kilometrin päässä olevalle asemalle. Junassa oli vankivaunuja jonne meidät työnnettiin. Silloin oli jouluaaton aatto. Ahtaasti sijoittivat pieniin koppeihin. Emme tienneet määränpäästä, mutta arvelimme ettei ole pitkä matka. Vologdan kautta sitten mentiin Moskovaan. Matka on noin viisi sataa kilometriä. Seuraavan Päivän iltana olimme Moskovassa ja meidät sijoitettiin paikalliseen vankivaunuun - taas. Niin ahtaasti, ettei voinut käydä pitkäkseen, vaan torkuimme yhdessä mykkyrässä. Nälkäkin jo kurni suolissa, kun matkalla emme saaneet kuin palan  leipää ja teetä. Vartijoiden lisäksi oli retkueessa myös "partisaanitytöksi" ristimämme naisluutnantti, jonka olimme jo aikaisemmin nähneet Uralin leirillä, missä tämä oli melko vapaasti seurustellut kenttävääpeli Müllerin kanssa, ison miehen roikaleen, joka oli sairasparakin starssina. Naisen tehtävistä ei ollut tietoa. Kun siirryimme toiseen vaunuun näimme naisen ja toisen vartiomiehen säkki olallaan häipyvän jonnekin. Sinne menivät eväämme. 

Myöhään illalla havahduin horroksestani kun kuulin ääniä käytävältä. Joku, huusi selvällä Suomen kielellä missä ne suomalaiset pojat ovat. Hihkaisin takaisinettä täällä ollaan kuin porsaat karsinassa. Ovet avattiin ja pitkänhuiskea politlinjan kapteeni komissaari kuten heitä jo tuolloin nimitettiin opasti meitä -vaunusta ulos. Hiukan sateli lunta kun nousimme kiviportaita ylös kadulle. Baranov kuten sittemmin selvisi tuki Joukamon Ristoa rapussa ja kehoitti olemaan varovainen kun portaat, olivat liukkaat. Riston jalka ei ollut vielä kunnossa, joutui tukemaan kepillä. Ihmettelimme~ kun ei ollut ketään vartijoita. Kadulla odotteli suurikokoinen jenkkijeeppi, johon ahtauduimme kaikki. Baranov kyseli matkastamme. Selitin sen olleen yhtä kurjaa kuin aina muulloinkin ja että ruokaa olisi saanut olla mutta eväät olivat matkalla parempiin suihin. Baranovin naama synkkeni. Tuli melkein sääli partisaanityttöä kumppaneineen. Eivät varmasti olleet tietoisia minne revohka oli menossa. Oli se meillekin melkoinen yllätys. Nelisen kymmentä kilometriä ajettuamme saavuimme punavärisen lankkuaidan aukosta johonkin pihaan yksikerroksisen pyöreähirsisen matalan rakennuksen eteen. Siinä oli käytävä keskellä ja huoneita molemmin puolin. Majoituimme kahteen huoneeseen. 

Oltiin tultu varsinaiseen hotelliin. Pehmeät patjat , höyhentyynyt ja parit lakanat Oli siinä ihmettelemistä. Pari naista pyyteli anteeksi~ kun ruuat olivat ehtinee-L jäähtyä. Olivat odottaneet meitä aikaisemmin tulevaksi. Ruoka oli hyvää. Voita ja leipää. Ensi kerran sotavanki sai voileipää ja maitoa. Kyllä se maistuikin. Paikan komendantti vanha majuri selvitti, ettei olisi toivottavaa mennä alueen ulkopuolelle? etteivät siviilit ihmettelisi vieraita asepukuja. Annoimme kunniasanan ja se riitti. Yritin sitten nukkua, mutten saanut heti unta. Lähdin käytävälle tarkastelemaan paikkoja. Eräässä huoneessa oli valoa. Oven lasin maalaus oli jostakin kohtaa rapistunut ja kurkkasin sisään. Lueskeleva mies loikoi sängyssä. Housuissa oli Suomen ilmavoimien raidat. Koputin ja astuin sisään. Mies oli lentäjä luutnantti Lemminki. Esitin itseni ja kerroin meidän retkueesta. Lemminki oli joltain järveltä tullut hakemaan partiota pois ja joutunut suoraan vihollisen rysään. Porukka oli joutunut vangiksi ja joku heistä oli kertonut Vanjalle manööverin, oten osasivat antaa oikeat merkit ja Lemminki rullasi suoraan vihollisen käsiin. Olimme kuulleetkin jossain aikaisemmin tapauksesta. 

Lemminki kertoi nykyisen olinpaikkamme sijaitsevan Moskovan joen varrella. Ja että täällä on paljon upseereita, suuriakin sotaherroja. Suomalaisia oli vain hänen lisäksi lääkintäkapteeni Paaso ja hävittäjälentäjä, kapteeni Nurminen. Päivittäin kävi lääkäri kierroksella. Mitattiin lämpöä ja kyseltiin onko yskää tai nuhaa. Lääkkeitä löytyi, jos tarvittiin. Tila oli joskus ollut jonkun aatelis- miehen,bojarin metsästyslinna. Hienon kolmikerroksisen päärakennuksen alakerrassa oli suuri ruokasali, johon oli katettu neljän hengen pöytiin ja ordonanssit tarjoilivat. Siellä oli myös biljardisali jossa pallotkin olivat aitoa norsunluuta. Toisessa kerroksessa oli suuri kirjasto. En löytänyt suomalaista kirjaa. Saattoi ollakin - en niin tarkkaan tutkinut mutta vanha suomalainen raamattu sentään sattui silmiini, jota siinä maassa pidin vähän outona. Pöydissä oli paikat merkitty. jouduin istumaan Paason, Nurmisen ja Lemminkin pöytään. Outoa oli aamulla istua pöytään missä oli teetä tai kahvia. Sokeria, voita ja juustoa ja joskus sakemannien herkkua marmelaadia.Pienen matkan päässä tältä paikalta oli huvila, jossa asui ja piti hoviaan sotamarsalkka Paulus. Hän oli perustanut Freues Deutshland. järjestön jota johti sieltä käsin. Näin hänen adjutanttinsakin - en muista enää nimeä. Korkeitten upseereiden joukossa oli eräs unkarilainen kenraalikin, olen unohtanut hänenkin nimensä. Kenraalilta oli amputoitu molemmat jalat. Oli paleltuneet josta voi arvata, ettei siellä Donin mutkissa ollut talvella ollut häppöiset oltavat kellään. Tämä kenraali oli kuulemma ollut Suomessakin viisi vuotta sotilasasiamiehenä. Kysyin Baranovilta miksi meidät tänne tuotiin upseerien sekaan mehän olimme kaikki kahdeksan aliupseereita. 

Hän ilmoitti vain, että olet tehnyt täällä hyvin työsi - saat nyt levätä. Sitä, en Uskonut, sillä en myöskään uskonut Baranovin pitävän minua noin yksinkertaisena että kaikkea puppua nielisin. Alkoihan se hiljalleen selvitäkin. Sodan loppukin alkoi olla lähituntumassa. Ruokaillessamme keskustelimme toisinaan tilanteestamme. Sitten kerran Paason Eikka tuli sanoneeksi sellaista, joka tuntui varsin todenmukaiselta ja jonka saattoi uskoakin. Hän selitti ettei täällä enää, tiukataniitä vanhoja runoja, joita itse kukin meistä on joskus sepitellyt kuulusteluissa 

Täällä mennään pitemmälle. Suomea ei vallata, hän selitti vaan, Venäjä tarvitsee maatamme puskurina ja meikäläisistä pyritään värväämään tukiporukkaa, jota tulevattarvitsemaan. Hän oli prikulleen oikeassa. Eräänä iltana Baranov kertoi minulle, että hänen päällikkönsä haluaa tavata. Mentiin sitten päällikön huoneeseen. Siellä oli pöytä katettu. Teetä, voileipiä kaviaarin kera ja vodkaa. Siellä keskusteltiin kaikenlaista ja minulle näytettiin paria paksua teosta, joihin oli petiitillä painettu tietoja kuvineen suomalaisista ihmisistä. Olen varma että niitä oli tuhansia. Tuntuivat tuntevan maamme asiat hyvin. Sanoivat sodan loputtua ottavansa yhteyttä. Tämä kaikki sillä edellytyksellä, että pidän kaikki omana tietonani. Annettiin ymmärtää sen olevan terveellistäkin. Olin jo oppinut, kun näinkin kauan on hengissä pysynyt, että olisi aivan järjetöntä riskeerata enää. 

Olivat tietoisia, etten ollut lentolehtisiin suostunut nimeäni kirjoittamaan ja pitivät sitä ikään kuin plussana tulevaisuuteen nähden. Olin kuulema fasistina heille paljon arvokkaampi. Kavereiden kanssa emme koskaan ottaneet noita juttuja puheeksi. Silti jokainen meistä varmasti tiesi aivan samat asiat. Nurmisen Pena oli ainoa kenen kanssa puhuin asiat puhki ja meillä oli sopimuskin jos jompikumpi sattuu jäämään tälle reissulle, niin tehdään ilmoitus omaisille. Pääsimme kumpikin ensimmäisessä lähetyksessä Suomeen ja tapasimme Tampereella kun minut oli Uralilla kuolleen Eelis Auerin omaisille pyydetty selostamaan Eeliksen kohtaloa. Nurmisen Pena oli sitten jonkin ajan kuluttua kuollut saamaansa keuhkovikaan. 

Aiemmin kertomani Baranovin porukka ei kuitenkaan ottanut minkään sorttista yhteyttä minuun vankien vaihdon jälkeen. Valpon miehet tosin pidättivät parikin kertaa minut Ratakadulle mutten saanut selville miksi sen tekivät. Tiukkasivat vain kovasti mitä kursseja kävin Venäjällä ja kun virnuilin käyneeni ainoastaan punaupseerikursseilla melkein meinasivat päälle tulla. Jäi minulle ikuiseksi arvoitukseksi mitä ajoivat takaa. Ehkä joku oli puhunut minusta jotakin en tiedä. 

Muistui mieleeni hotellileiriltä, kun siellä oli paljon sinä talvena lunta. Pena pyysi Baranovilta suksia ja saikin sellaiset kenkineen, siteineen. Pena hiihteli päivittäin alueella - olihan siellä lääniä. Tässä muistuu mieleeni eräs hupaisa juttu ruokasalista. Eräänä aamuna ollessamme aamupalalla loppui valkoinen leipä kesken ja takanamme istuville suomalaisille tuotiin mustaa leipää. Pojat taisivat hiukan äänekkäästi murista, kun olivat jo ehtineet tottua valkoiseen leipään. Lähellämme istuva etukumara - oliko vääntynyt kunniamerkkien painosta - vanhempi herra jolla todella oli merkkejä rinta aivan täynnä, kenraalieversti Tandeberg nousi ylös ja sanoi, että suomalaiset sotilaat saavat olla tyytyväisiä, kun heille annetaan mustaakin leipää. Silloin nousi Paason Eikka ylös ja kuuluvalla äänellä sanoi: herra kenraali, suomalainen sotilas on sotavankina vähintään yhtä hyvä kuin saksalainen kenraali. Jotka ymmärsivät saksaa hymyilivät leveästi paitsi tietysti saksalaiset. Siellä oli monia kansallisuuksia. Unkarilaisia, romanialaisia, italialaisia,espanjalaisia ja tietysti me suomalaiset ja sakut. Vanha venä1äinen majuri tuli selvittämään tilanteen ja siihen se loppuikin. Loppui sitten komennuksemmekin hotellileirillä. Meidät siirrettiin Moskovan lähelle Krasnogorskiin ja jouduin autogaraasille töihin. Siellä se aika kului hissukseen autoja rassatessa. Siltä leiriltä ei ole juuri kerrottavaa. 

Eräänä päivänä tuli nasalniekka luokseni ja sanoi"voina konsil", mikä tarkoitti sota loppu. Näytti saman päivän Kommunist-lehteä, jossa oli pieni ilmoitus siitä. Lehden alanurkassa oli mitätön juttu pantu ns. luukkuun. Siitä seurasi taas reissu takaisin Tserepovitsiin minne suomalaiset koottiin. Jotakin töitäkin olisi pitänyt tehdä, mutta ei oikein enää huvittanut. Olin jo oppinut maan tavoille ja osasin väistää sellaisia asioita jotka eivät huvittaneet. Lesonen oli siellä ja piti meille usein esitelmiään. Hänen tyyliinsä kuului aina puheensa aikana pikkuhiljaa kiihtyä kuin fanaattiset uskovaiset. Ääni kohosi melkein kiljunaksi kun huusi suu vaahdossa. Meitä oli porukka,joka ei koskaan kirjoittanut nimeään klubin konnain papereihin ja tästä sai Lesonen eräänäkin iltana aiheen huutaa meille. Osoitti sormellaan Revon Einoa,Melinin Paavoa ja minua. Sanoi, että täällä on sellaisia fasisteja, jotka eivät panen nimiään kaikenlaisiin velkapapereihin. Sanoi, että Suomeen ette mene ennen kuin rakennatte Karjalan valmiiksi joka paikasta minkä olette rikkoneetkin. Silloin ymmärsin Lesosen olevan pelkästään hanttimies, jonka puheet ovat tyhjää täynnä. Voihan olla että hänenkin kotitorppansa Uhtualla oli poltettu ja oli siitä melko katkera. Kokoomisleirillä oli paljon kaikenlaisia tauteja. Meitä rokotettiin usein. Se oli ikävää hommaa, kun rokotuskohta aina tuli kipeäksi ja turposi. Löivät neulansa kuin sikaan katsomatta osuiko se luihin, eikä hygieniassakaan ollut kehumista sanovat ne, jotka ymmärsivät noita asioita. Hyvää sillä kai tarkoittivat, koska leirillä esiintyi paljon erilaisia tauteja. Liukkosen Veikko, joka oli leirin sairaalassa töissä, kertoi ukkoja kuolevan kuin pahimpina aikoina Uralilla. Kurkkumätäänkiin sortui muutamia. 

Yhdessä parakissa isännöi tyyppi nimeltään Tsemitseff, joka vamaankin vietti elämänsä loistavinta aikaa. Poltteli matrassin kokoisia mahorkkasätkiä ja komenteli muita kuin suurikin mahtimies. Syljeskeli ja soitteli balalaikkaa. Olin joutunut hänen hampaisiinsa kun oli nähnyt minut päiväsaikaan leirillä kävelemässä. Tiukkasi minulta mitä puuhailen. Sanoin olevani terveys kävelyllä. Selitin vielä lisääkin, ettei hänellä ole mitään tekemistä minun kanssani. Sanoi, että täällä kuuluu tehdä töitä, jolloin kehotin sitten painumaan töihinsä. Samalla alkoi sisälläni kiehua ja- hihkaisin, ettei minua Raivolan ryssät komenna ja käskin painua helvettiin hyvän sään aikana. Lähtikin ja huusi mennessään, että kohta näet saatanan fasisti. Jonkun ajan kuluttua tuli komendatuurista äijäja vei minut kalaposaan. Siellä jouduin olemaan pimeässä melkein kolme päivää. Mietin kuinka se uskalsi tuon tempun tehdä mutta sitten päättelin ettei se tulekaan Suomeen meidän kanssamme joten vitsi olikin siinä. Äijä tuli kuitenkin niinkuin toisetkin ja ajattelin ettei se voi olla täydellä järjellä varustettu. Tuollaista temppua ei normaali kaveri uskaltaisi tehdä varsinkin kun sota oli jo loppu ja vankien vaihdon piti alkaa minä päivänä tahansa. Sotavanki joutuu pitkän vankiajan kuluessa niin monasti sellaisiin tilanteisiin joissa meinaa päreet kärähtää ja jos ei pysty itseänsä hallitsemaan ei sitten sitä enää tarvitse koskaan yrittääkään. 

Elämän lait ovat joskus ankaria. Tuo sama Semitseff tuli pari vuotta myöhemmin työpaikalleni kyselemään töitä. Näki minut ja alkoi ruikuttaa, että töihin tarttisi päästä, kun akka ja lapset ovat Kirkkonummella eikä ole rahaa. Käskin hänen painua helvettiin tai Venäjälle hyvän sään aikana ja vielä nopeasti ennen kuin suutun. 

Näkyi ymmärtävän paremmin Tserepovetsissa ja otti jalat alleen mielestäni aika liukkaasti. Punkaharjulla sain kuulla, että tämä Semitseff olisi jossain tapettu. En tiedä syytä, mutten ihmettele ollenkaan. 

Tserepovetsissa oli meillä noihin aikoihin lääkärintarkastuksia. Ei niin kuin ennen, kun otettiin pakaroista kiinni ja jos sormien väliin jäi muutakin kuin pelkkä nahka, oli se "sto prosent"-töihin vaan. Nyt katsottiin tarkemmin. Jos ukko oli liian laiha, se lähetettiin toiselle leirille lihotettavaksi. Kermaako juottivat siellä, en tiedä, mutta ei päässyt kotio ennen kuin tuli parempaan kuntoon. Olisin varmaan joutunut olemaan kauan lihotusleirillä, jos olisin ollut siinä kunnossa kuin aikaisemmin painaessani vain 36 kiloa, mikä oli täsmälleen puolet siviilipainostani. Oli ollut raju dieetti, jota ei voi unohtaa koskaan. 

Marraskuun lopulla lähti ensimmäinen porukka kotia kohden Rajalle tultaessa Nurmin pysäkin jälkeen suoritettiin nimenhuuto. Se oli sotkuinen puuha, josta ei valmista meinannut tulla ollenkaan. Vanjalla oli nimilistat kirjoitettuna omalla kielellään ja he eivät juuri ainoatakaan nimeä osanneet ymmärrettävästi lausua. Lopulta näimme kun he neuvottelivat meikäläisten viskaalien kanssa ja sitten alkoi sujua. Miehet vain laskettiin ja kun lukumäärä stemmasi, niin juttu oli selvä. 

Liesisen Ollia jännättiin aivan loppuun asti, kun emme olleet varmoja hänen kohtalostaan. Puolalaisille, inkeriläisille, eestiläisille ja kaikille muille Neuvostoliiton läntisille rajanaapureille oli ilmoitettu ettei heitä päästetä kotio. Venäjän naapurimaiden miehiä oli aikanaan liittynyt paljon saksan armeijaan ja heidän kohtalonsa oli arvoitus. Liesinen oli myöskin ollut Saksan armeijassa ja joutunut jossain Dnieprin varrella vangiksi . Mutta Olli pääsi kotio ja porukka oli mielissään, kun sen huomasimme. 

Rajan ylityshetki oli jotenkin mieliinpainuva. Vanhemman vangin se hetkeksi mykisti. Olihan siitä kolme vuotta tuosta hetkestä kulunut kun aivan erilaisissa mietteissä toiseen suuntaan hiippailimme. Kummasti olo keveni ja mielessä takoi nyt ollaan vapaita. Emme kuitenkaan päässeet vielä siviiliin. Piti olla Hangon Tulliniemessä vielä kolme viikkoa karanteenissa. Sitä emme ihmetelleet. Oltiinhan tulossa paikasta, jossa tauteja liikkui paljon. Pitihän meidät tutkia, ettei leviä mitään. Luulen että porukka oli sentään aika tervettä. Oli yhtä ja toista, ei juuri huvittanut valitella niistä sillä jokaisella oli kiire päästä kotiin. Minullakin löytyi kuvauksessa jotakin ja, kutsuttiin uusinta tarkastukseen. Kerroin sitten miten olin pari vuotta aikaisemmin puhaltanut verta hangelle mutta se on ohi ja ei ole mitään valittamista. Hekin ihmettelivät parantumistani ja kait se hiukan poikkeavaa olikin olosuhteisiin nähden. Kun tätä kirjoitan on aikaa kulunut jo yli neljäkymmentä vuotta mutta aina kun yskin ja minä yskin paljon muistuu elävästi mieleeni se hetki jolloin tunsin kuin olisi jollain isketty rintaan ja osittain olisin ollut muissa maailmoissa samalla kun yskäsin verta hangelle. Muistuu niin peijakkaan elävästi mieleen se ajatus, jolloin kuvittelin vuoroni tulleen ja siitä on jo yli neljäkymmentä vuotta. Jo silloin olin kait jotenkin järjetön optimisti kun selittelin kavereille ettei ole mitään niin kauan kuin vain jaksaa yskiä . Kai siihen jonakin päivinä sortuu mutta se onkin sitten jo ihan toinen juttu, sanoisi Kipling jos vielä eläisi. 

Joulukuun 12 pnä. kotiutettiin. Seuraavana päivänä käytiin sotilaspiirissä. Saimme rästiin jääneet päivärahamme ja jotakin huvittavaa kuulimme sielläkin. Antero Byman – yliloikkari, klubin mies - ei saanutkaan niitä. Hän alkoi rähistä. Siihen tuli eräs vanha majuri, joka selitti Bymannille syyn miksei hänelle annettu. Te olette yksipuolisesti sanoneet työsopimuksenne Suomen Valtioon irti. Emme ole velvollisia teille mitään maksamaan. Pekkalan hallitus se kait oli joka kuitenkin jälkeenpäin maksoi heille kaikille n. kymppitonnin verran nykyrahassa. 

Sellaista se on politiikka. On keskusteltu joskus tuosta asiasta ja emme pidä silloista hallituksen päätöstä oikeudenmukaisena. Ne jotka tietävät noiden klubin miesten edesottamuksista ja meitä on sentään vielä monta hengissä eivät voi 

ymmärtää, että sellaisia roistoja vielä palkitaan yleisillä varoilla. He aiheuttivat paljon kärsimyksiä monelle meikäläiselle. Kun ei kirjoitettu rääväsuiseen lentolehtiseen nimeä alle ei saatu ns. työleipää, mikä muuten olisi norminsa suorittaneelle kuulunut. Eräällä leirillä tämä oli käytäntö. Väitän, että heidän toimintansa oli monen siellä kuolleen kaverin osasyynä. Tosin koleera tappoi heitäkin, elkä tuntunut ollenkaan pahalta kuullessaan sellaisenkin kuolleen. Kun meitä eroteltiin ns. fasistiparakeihin oli se kaikki noiden konnain ansiota. Näistä asioista eivät nuoremmat vangit omakohtaisesti tiedä mitään, paitsi mitä ovat vanhemmilta kuulleet. En tiedä ovatko nuo "sotavankikirjailijatkaan" koskaan näistä kirjoitelleet. En ole niitä kirjoja viitsinyt lukea. Olen sen verran niitä selaillut, että tiedän vilkkaan mielikuvituksen ja joittenkin "huulien" antaneen siivet tarinoille, jotka suurelta osin ovat silkkaa roskaa. Minulle juuri hiljan näytettiin Nyky Posti nimistä lehteä, jossa kerrotaan miehestä, joka oli ollut yksitoista vuotta sotavankina. Oli saanut joka paikassa ympäri Neuvostoliittoa selkäänsä. Hakattu aina henkihieveriin ja pidetty kauan ilman ruokaa ja juomaa. 

Pitkästi yli kolmen vuoden kokemuksellani myöskin laajalla alueella eri puolilla maata en voi uskoa yhden miehen niin paljon saaneen kärsiä. Eikä kukaan muukaan meistä tiedä vastaavista kokemuksista ja osa meistä on kuitenkin joutunut olemaan aivan samoilla maisemilla hänen kanssaan. Pitäisi pysytellä tosiasioissa. Niissäkin on tarpeeksi kokemista. Eikä antaa antipatiansa siivittyä aivan mahdottomiin. Eikä sellaisilla jutuilla nykymaailmassa ole enää edes propagandista arvoa. 

Katkeria hetkiä on ollut jokaisella, mutta ne täytyy karkottaa mielestään eikä niistä mitään maniaa muodostaa. Siihen on kieltämättä suuri houkutus. Sen tahtoo heposti omaksua varsinkin pitkäaikaisessa eristyksessä ja siitä voi saada vaikean pakkomielteen. Mutta siitä täytyy irroittautua. Tämän sanon kokemuksestani. Toinen juttu taas on kun kiusaantuu jatkuvassa nälässä. Kurjissa olosuhteissa 

ihminen voi muuttua susimaiseksi. Ainoa ajatus on säilyttää itsensä mahdollisimman kauan hengissä. Syö kaiken minkä luulee olevan ravintoa. Silloin kun opimme syömään käärmeitä ja sammakoita se inhotti alkuun, mutta siihen pian tottui. Suohommissa niitä sai kiinni ja kun saksmannit, jotka eivät itse niitä syöneet löysivät sammakon, huusivat heti: "finn, foss". Isosta maksettiin iso sätkä ja pienestä pieni. Käärmeet nyljettiin tuppeen ja päällystettiin kävely kepeiksi joita Vanjat ostivat mahorkalla. Silläkin elämää jatkettiin. 

Kun jälkeenpäin nyt muistelee noita vuosia Venäjällä ei enää ole sellaista kaivelevaa tunnetta. Pystyy arvioimaan ikäviä tapauksia ilman paatosta. Sotavankien kohtelusta puhuttaessa nyt voi reilusti tunnustaa ettei Vanjat eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta meitä huonosti kohdelleet. Silloin kun elämä siellä oli kurjinta oli se myöskin heillä. Kun vartiomiehet suolla keittivät itselleen ruokaa heinistä ja ruohoista saattoi arvata, ettei heillä ollut eväissään hurraamista. Vartiomiehet, jotka olivat suurimmalta osin rintamilla haavoittuneita ja sen jälkeen näihin hommiin komennettuja, tai yli ikäisiä miehiä olivat yleensä leppoisia kavereita. Jotkut jopa tasasivat kanssamme mahorkkansakin. Poikkeuksiakin tietysti oli. Joskus saattoi torlakan perä jymähtää hartioihin, mutta siihen usein oli omaakin syytä. Jonakin syksynä meitä kuljetettiin jonnekin hommiin ja huomasin tien ojassa pari reilun kokoista perunaa. Hyökkäsin heti ja sainkin perunat käsiini, mutta olin hidas. Noustessani ojasta sain kiväärin perästä iskun selkääni. Nenälleen siinä mentiin, mutta uuden iskun saattelemana olinkin taas jonossa ja perunat pysyivät kourissani. Sellaista se nälkä teetti joskus. Onneksi olimme itse ilman aseita. Tuollaiset tapaukset olivat kuitenkin harvinaisia. Ensimmäisellä Tsherepovetsin reisulla kannoimme joinakin päivinä myllyllä jauhosäkkejä. Raskasta puuhaa, mutta oli yritettävä kun jauhot houkuttelivat. Jokaisen kantamuksen jälkeen tuli tungettua suu täyteen jauhoja. Kun sitten joi vettä päälle, niin luuli halkeavansa ja kait se lähellä olikin. Seuraavana päivänä olikin pussit matkassa ja illalla keitimme puuroa. 

Tsherepovetsissa oli kuulopuheiden mukaan joku saksalainen upseeri alkanut kiivetä piikkilanka aidalle. Siihen oli suolattu. Jos asiassa on perää on se ollut harkittu itsemurha. 

Karagandan leiriltä kuulin hurjia juttuja, mutta en niitä tässä käy kertomaan, koska en ollut siellä itse. 

Venäjällä on yksi sana jonka kuulee aika usein. Se on saftra. Tulipa mitä tahansa pyydettyä, tai toivottua, Ryssä sanoi melkein aina saftra. Saftra budjet. Luvataan, muttei täytetä. Jos siellä olisi huumorintaju loppunut, se olisi ollut ikävää. Sanoin kerran Lesoselle huomanneeni, että tämä maa on kymmenentuhatta vuotta ajastaan jäljessä. Se herätti hilpeyttä jopa Lesosessakin. Sepitin lisää huomioitani ja kerroin, että tässä maassa elää kaksi ihmistä. Toinen tekee ja toinen katsoo, että se tekee. Se antoi ajattelemisen aihetta ja sitä yritettiin selittää ja lopputulos oli, että jos ei katsota perään ei kukaan tee mitään. 

Meille annettiin kerran mahdollisuus kirjoittaa kortti kotio. Postin piti kulkea jotenkin Turkin - Tukholman kautta. Kirjoitimme tietenkin, mutta ei ainakaan minun korttini löytänyt perille. Huvittaa vieläkin kun Laatusen Arvi Heinolan maalaiskunnasta kirjoitti äidilleen, kun ruokit kotona sikaa annat sille paljon parempaa ruokaa kuin minä saan täällä. Sanoin Arville, ettei ne lukematta niitä lähetä, jos yleensäkään lähettävät ja tuo sinun juttusi ei läpäise, josta voit olla varma. En tiedä menikö niistä yksikään perille. 

Loppuvaiheessa tapasin jutella saksmannien kanssa sodan päättymisestä. He saivat lukeakseen Freues Deutschland lehteä, jota Pauluksen porukka siellä julkaisi. Siinä oli rintamilta kuvauksia ja karttapiirroksia, joista selvisi sodan kulku. Oli selvästi nähtävissä lopputulos, vaikkei sitä aikaa osannut sanoa. Eräs vääpeli uskoi Saksan voittoon ja kun uskalsin epäillä hän kertoi hurjan optimistisen, suorastaan mielenvikaisen teoriansa. 

Hän selitti, jollei muu auta, niin Führer laittaa tänne niin paljon vankeja, että ne syövät tämän maan tyhjäksi. Tuollaiseksi saattoi muuttua joku kun ei voinut uskoa muuhun kuin Saksan voittoon. 

Uskomuksista puheen ollen muistan, kun tulimme Hankoon niin soitin sieltä isälleni ja kerroin Paajasen Veikon kuolemasta. Hän oli sitten kertonut silloiselle Suomen Nyrkkeilyliiton puh. johtajalle maisteri Viktor Smedsille myöskin, mutta Smeds ei ollut uskonut, vaan oli kertonut jonkun venäläisen sotavangin täällä kertoneen, että oli nähnyt Paajasen jossain Leningradin lähellä jollakin leirillä. Ihmiset eivät tahdo uskoa kun on jotakin toivoa annettu muusta, mutta tosiasioitakaan ei voi olla ajan oloon uskomatta. Myöhemmin kävin Veikon perheelle kertomassa hänen viimeisistä päivistään. Meillä oli lääkäri mukana ja sitä tarvittiin. Ei ole helppoa tuollaisia viestejä tuoda. Joutuu valikoimaan sanansa hyvin tarkkaan. Eikä myöskään voi kertoa läheskään sillä tavalla kuin miehet omassa keskuudessaan. 

Ei ollut aivan jokapäiväinen juttu omakaan sopeutuminen uusiin olosuhteisiin. Vanhaa tuttuahan kaiken piti olla, mutta jokin oli muuttunut, joku painoi ja kiusasi. Ei viihtynyt missään. Elämän tapa kun oli niin kovin erilainen. Oli sentään lähes kolme ja puoli vuotta eletty niin erilaisissa oloissa, niin erilaisissa henkisesti kuin fyysisestikin. Jonkunlainen peikko oli ollut silmissä aina. Koskaan ei ollut voinut ajatella päivääkään eteenpäin. Ei koskaan voinut tietää huomisesta mitään. Kai se oli hermostoakin rassannut, vaikka siitä tietoisena oli aina tullut karkotettua turhat mietteet mielestä. Ei kai kukaan onnistu siinä täydellisesti. Olen kai ollut aina hyvä sopeutumaan, mutta sodan jälkeiset ajat pakottivat suorastaan ikään kuin näyttelemään jonkinlaista huoletonta veikkoa, vaikka ikävät muistot ja kokemukset jatkuvasti mielessä kiusasivat. 

Pari viikkoa katselin ja kuljeskelin ympäri kaupunkia. Kaikki oli niin saakelin saman tekevää. Ei kestänyt hulinaa ympärillään. Sitten päätin häipyä omiin oloihini. Menin Espalle TVH:n konetoimistoon ja tein sopimuksen Rovaniemelle, jonne lähdinkin heti. Käsivarressa käytiin Lapin sotaa vielä. Sakemannista oli tullut vihollinen ja sitä yritettiin ajaa maasta pois. Se menikin hissukseen ja poltteli melkein kaikki mennessään. Sellaista ei siinä mittakaavassa 

olisi tapahtunut jos - - - - - ei kannata puhua siitä. Siihen löytyi omat syynsä ja syyllisetkin, mutta soromnoo sanoisi ryssä. 

Rovaniemi oli melko autio paikka. Puolitoista tuhatta taloa oli Takuumies polttanut, eikä ihmiset olleet vielä tulleet evakosta. Ruotsissahan heistä taisi olla suurin osa. Hiihtelin vaaroilla yksikseni ja jotenkin aloin tuntea taas olevani melkein kuin muutkin ihmiset. Oma osansa oli työhommillakin, saihan taas puuhailla ilman perään katsojia. Se oli parasta terapiaa. Silloin tällöin vielä tuli luurankojen nauru mieleen. Leireillä ei ollut peilejä ja jos halusi nähdä kuvansa sen näki parhaiten laihan kaverin naamasta. Oltiin yhtä laihoja kaikki. 

Siellä Rovaniemellä sitten tuli mentyä avioonkin. Tytär syntyi ja elämä vakiintui. Muutimme seuraavana vuonna Helsinkiin. Vaimo on kotoisin luovutetulta alueelta Kunnaksen Kaukolan Kaarlahdesta. 

Täytyy vielä kertoa mahtavista ruokahaluista. Söin kuin susi. Kahden litran graham puuro kattilallisen kerralla ja muuta vielä lisäksi. Tätä kesti, kunnes paino oli noussut 86 kiloon. Sitten se palasi entiselleen 70 kilon vaiheille. Ilmeisesti kroppaan oli tulleet reservit takaisin, joten siinäkin suhteessa alkoi olla normaalia ja voimia riitti taas kuten joskus aikaisemminkin. 

Tähän saavat nämä muisteloni sitten loppuakin. Ei ole mitään ketään kiinnostavaa, jos nyt sitten on ollut edellä kertomanikaan. Onhan sentään jotakin pitkän polun varrelta tullut mainittua. 

Yksi juttu kuitenkin vielä, koska se liittyy suoranaisesti edellä oleviin. Talvella 1945 oli Helsingin vanhassa messuhallissa tilaisuus - se oli kai Suomi Neuvostoliitto seuran järjestämä, jossa muiden puhujien lisäksi esiintyi myöskin yliloikkari Antero Byman. Aiheena sotavankien hyvät olot Neuvostoliitossa. Siellä oli myöskin Liesisen Olli uteliaana kuuntelemassa. Olli ei kestänyt kuunnella Bymanin valheita, vaan nousi ylös ja hihkaisi: "älä viitsi Antti valehdella. Et sinä ollut sotavanki, vaan yliloikkari". Olli selvisi sieltä pois ehjin nahoin, vaikka tilanne olikin vähän pahalta näyttänyt. Totuus on joskus vaikeata kuulla. 

Vakuutan näiden muisteloitteni olevan totta. 

Käpylässä. 14pnä. syyskuuta 1985. 

PS. Kirjoituksestani voi helposti saada virheellisen kuvan yliloikkareista. Kaikki eivät olleet ikäviä klubin miehiä. Heistä "kasisteja" oli vain pieni osa. Eivätkä he kaikki olleet edes yliloikkareitakaan, vaan olivat tulleet "uskoon" vasta nähtyään ja koettuaan kaiken ihanuuden. 

Venäläisistä käyttämämme nimitys Ryssä oli monen mielestä halventava ilmaus. Olimme jollakin leirillä tehneet hieno puukon ja Liukkosen Veikko kätevänä miehenä siihen visakoivusta pään ja tupen. Lahjoitimme sen Lesoselle, josta tämä oli hyvin ylpeä. Kantoi sitä aina vyössään. Tuli kerran parakkiin ilman puukkoa. Kysyimme missä puukko on, jolloin hän silmät leimuten kertoi, että Ryssät perkeleet varastivat sen. Oli käynyt Banjassa, (saunan tapaisessa) missä se oli häipynyt. Kun joku vielä halusi huomauttaa Ryssä-sanan käytöstä ilmoitin vaan että Lesonenkin sanoo heitä Ryssiksi. Lesonen oli karjalainen. 

Oli käynyt kerran hammaslääkärillä ja homma oli jotenkin epäonnistunut. Siitä kertoessaan silmänsä kiiluivat pahaenteisesti. Melkein huusi: "se oli TUHOLAINEN!" Meistä tuntui, että tuho kohtasi myös hammaslääkärin.