Sotavankien muistelmia

1941-1942


Vuonna 1941.  

Talvisota oli käyty. Mannerheimin linjaa rakennettiin. Luumäen seuduilla oli nähtävissä "höökävaunu" esteiden rakentamista. Arveltiin taas pikapuolin lähdettävän uuteen maaotteluun. Niinhän siinä sitten kävikin.  

Kesäkuun alussa alkoivat lähetellä lappuja ylimääräisiin. Ei kuitenkaan pidetty kiirettä menon kanssa. Olin vanhemman sisareni miehen Erkki Kivisen kanssa vähän "juhlinut" kun aamulla heräsin sisareni tullessa maitokaupasta ja kertoessa, että joka paikkaan on ilmestynyt LKP-määräyksiä. Tiesimme, että nyt sitten on lähdettävä, ettemme joudu sotilaskarkurin kirjoihin.  

Jr.47 3 pataljoona kokoontui eräälle koululle Malmilla. Saimme aseet ja varusteet. Komppaniat, joukkueet ja ryhmät selvitettiin. Erkki joutui kk-joukkueeseen, minä jv. porukkaan. Sitten rajalle. Jonnekin Joutsenon ja Nuijamaan vaiheille. Partioitiin naapurin puolella kurkkimassa sen puuhia. Sitten alkoikin rähinä tosissaan. Oli tärkeätä saada selvää naapurin aseistuksesta. Varsinkin tykistöstä oli tärkeätä saada selville sen asemat ja määrät. Syntyi pieniä tappeluksia joista aina hyvin selvittiin. Huomattiin ettei Vanja ollut erikoinen metsätappelija. Melkein aina kohdatessa se paiskautui maihin ja laukoi taivaan tuuliin. Sellainen teki hiukan liiankin huolettomaksi, mutta siinäkin löytyi poikkeuksensa, sen sai myöhemmin kokea.  

Pataljoonan komentajanamme oli entinen maailmanmestari ampuja aktiivikapteeni S.0 Lindgren. Kuvittelimme ensin ettemme tuollaista kukonpoikaa juurikaan vitjassa tule näkemään, mutta erehdyimme. Hän ratsasti lakkaamatta ja joka paikassa. Vaikutti, ettei sillä ole hermoja eikä pienintäkään pelon tunnetta. Tästä Linkusta, kuten me häntä keskuudessamme nimitimme en malta olla kertomatta hiukan enemmän. Tappelutohinoissa aina pyritään käyttämään maastoa suojana. Linkku, ei koskaan edes kumartunut. Merkillinen tuuri seurasi miestä koko sodan ajan. Ainoan kerran kun sai siipeensä, teki sen itse. Jossain Itäkarjalassa käsitteli pistoolia niin huolimattomasti, että ase laukesi lävistäen pussin haaroissansa ja oli joutunut siitä hoitoon.  

Linkku selvisi sodasta ehjänä, mutta kuoli sitten - niin hassulta kun se kuulostaakin - kissan takia. Hänellä oli maapaikka Pernajan pitäjässä. Tila oli ympäröity piikkilanka aidoilla kuin oikea keskitysleiri. Hän kasvatti fasaaneja. AK:n toimitusjohtajana ollessaan hän jollakin Puolan reissulla oli joutunut pahaan autokolariin, jossa oli vammautunut päähän vaikeahkosti. Hän väitti siellä Pernajassa ympäristön kissain tappavan fasaanejaan. Kuljeskeli ase kädessä ympäristössä ja ampui kaikki näkemänsä kissat. Kerran Linkku ampui kissan erään navetan nurkalla. Pahaksi onnekseen oli talon emäntä juuri navetassa lypsyllä ja lehmä laukausta säikähtäessään survoi emäntäänsä niin pahoin, että joutui sairaalareissun tekemään. Linkku yritti sitten sopia ja hyvittää jutun tuomalla konjakkia ja muuta hyvää, mutta isäntä oli niin sydämistynyt ettei suostunut sopimaan vaan pani jutun käräjiin. Kun käräjät Pernajassa piti olla huomenna, ampui Linkku itsensä illalla. Tämän kertoi minulle Linkun naapuri virolaissyntyinen veneveistäjä Nyström. Hän oli Linkun hyvä tuttava ja oli vuokrannut maatakin Linkulle. Näin päättyi rajun sotilaan elämä.  

Mutta minunhan piti kertoa sotavangin elämästä. Se alkoi sellaiselta tavanomaiselta reissulta, jossa palattiin omille linjoille. Yö oli valoisa. Olimme suuren peltoaukean reunassa sortuneen riihen lähellä ja tutkimme karttaa. Juuri kun tulimme siihen tulokseen, että metsä on paras kulkutiemme avattiin tuli läheisestä pöheiköstä. Vastattiin heti tuleen ja haettiin näkösuojaa. Jouduin hiukan erilleen toisista ja kun lähdin kiertämään pöheikköä heitettyäni sinne käsikranun törmäsin toiseen porukkaan, joita taas jouduin väistämään. Olin noihin aikoihin melkoinen kintuistani ja pyrin kaartamaan toisten luo kun ammunnasta kuulin heidän liikkeensä. Mutta Vanjoja tuntui nousevan joka puolelta kuin sieniä sateella, joten päätin yrittää selvitä itsekseni. Samalla muistan miettineeni mistä pirusta niitä niin paljon siunaantui yhtäkkiä. Muistin meidän jossain vaiheessa vahingossa potkaisseen jonkun tapsin poikki ja se kait oli hälyttänyt Vanjat varovaisiksi. Korkeilla mäen nyppylöillä oli heillä kuten meilläkin korohoro poikain tulenjohtoporukat ja tapseja oli vedetty pitkin metsiä. Hortoilin metsässä ja ihmettelin kun tykistöt olivat hiljaa.  

Suuntaa olisi tarvittu, kun kompassini oli kadonnut. Tulin aamuvarhaisella tiheälle säleaitaukselle. Se oli kuin karjakuja ja mäen nyppylöillä oli vartiot. En tuntenut paikkaa. Niin tiheät olivat säleiköt, etten olisi selvinnyt molemmista. Olisivat suolanneet siihen. Lähdin kiertämään niitä. Tulin pienelle purolle ja kuulostelin siinä mutten nähnyt mitään ja aloin juoda purosta. Silloin kuului äänekäs: stoi. En erottanut huutajaa, mutta arvasin sen olevan erään kiven takana aivan lähelläni. Olin painunut pienen pensaan suojaan ja päättelin, jos lähden, se suolaa minut siihen paikkaan. Nappasin käsikranusta sokan, viritin ja lähetin sen kiven taakse. Samalla hyppäsin ja oli aikakin. Takaa oli kuulunut ääniä ja tiesin sieltä tulevan lisää porukkaa. Samassa lensi jalkoihini jotain ja potkaistessani se laukesi. Taisin heittää volttia, mutta olin jaloillani saman tien ja juoksin minkä pääsin. Tunsin verta valuvan naamalleni. Jaloissa alkoi tuntua kovaa kipua ja rinnassakin tunsin jotakin sattuneen. Juoksin kuitenkin melkoisen matkan kunnes eräässä ryteikössä pysähdyin. Korvat olivat menneet aivan lukkoon. Saappaissa oli kosteata. Otin pois jalastani. Vasemmasta roiskahti verta melkoisesti. Kirosin kun olin hiukan aikaisemmin heittänyt leipälaukun pois kun se haittasi kulkuani. Siellä olisi ollut siteitä. Revin paidastani suikaleita, joilla sidoin koipiani. Vasemmasta pohkeesta oli pala pois ja oikeassakin nätti pari reikää. Silmän yläpuolelta veren vuoto loppui,, mutta jalasta valui, vaikka olin sen sitonutkin. En pannut enää saappaita jalkaani vaan aioin yrittää paljain jaloin eteenpäin. Heitin saappaat kiven koloon ja pistoolikotelon saman tien ja lähdin eteenpäin Kulku oli jotenkin vaivalloista. Lähellä oli suo, jonne jouduin melkein kaivautumaan kun näin Vanjoja aivan lähellä. Minua ne kait etsivät, mutta eivät huomanneet, vaikka vierestä pomppivat. Jalkoja kirveli ja korvissa vinkui niin ettei tahtonut kuulla mitään. Nousin suolta sitten vaivalloisesti ylös lähellä olevalle mäelle. Jalkaa särki riivatusti. Kuvittelin jos voisin olla piilossa yöhön saakka yrittäisin sitten hämärissä omille linjoille. Alkoi kuitenkin tuntua siltä että jalat tuskin sitten enää pelaa senkään vertaa, vaan parasta on yrittää heti vain. Kuulokin alkoi jotenkin toimia, joten aloin suunnistaa auringon mukaan.   

Tulin mäntymetsää kasvavalle rinteelle. Oikealta olin kuulevinani ääniä ja näinkin siellä maahan kaivettuja tykkimonttuja, joita havuilla naamioivat. Tunsin nenääni mahorkan tuoksun. Juuri kun vilkaisin eteen nousi edessä olevan puun takaa ukko ylös ja osoitti kiväärillään päin ja huusi kovalla äänellä jotakin. Laukaisin päin ja lähdin niin nopeasti kuin kykenin. Olipahan toivoton tilanne. Ukkoa joka puolella ja panoksetkin loppuivat. Aseenani oli espanjalainen pistooli, jonka iskin kiveen, että perä murtui.  

Siinä ei sitten muuta kuin heilautin kättä, että antaa paukkua – ei tässä enää mitään voi. Tuollaisessa tilanteessa ei enää tunne mitään muuta kuin helvetinmoista katkeruutta kun tuuri on pettänyt perusteellisesti. Olin piiritettynä ja lähin mies, taisi olla kersantti tuli ja sipaisi puukon vyöltäni, irrottivat puserosta ja housuistakin vyön. Sitten eräs suurikokoinen roikale kaivoi taskustaan suuren kääntöveitsen. Muistan vieläkin sen ison linkkarin, jossa oli käyrä terä kuin jossakin puutarhatyökalussa, jolla alkoi irrottaa housuistani nappeja. Eivät silloin tienneet kuinka vaikeata minun olisi ollut lähteä karkuun. Jouduin sitten kannattelemaan housujani. Muuten heidän käytöksensä ei ollut erikoisen vihamielistä. Näkivät sitten minun saaneen jo siipeeni ja taluttivat komentopaikalle, jossa ei sen kummemmin mitään kyselty. Tarjoiltiin mahorkkaa, mikä ei sillä kertaa kuitenkaan maistunut. Omat tupakkani ja tikkuni olivat suossa kastuneet pilalle. Sitten istutettiin pakettiauton perään muutaman muun kanssa. Pari heistä oli lievästi haavoittunut. Toinen kylkeensä ja toinen käsivarteen. Yllyttivät vartiomiehiä ampumaan minut. Käsitin haavoittaneeni heitä käydyssä kahakassa. Jonkun matkaa ajettuamme saavuimme jonkun maatalon pihaan missä huomasin korsuun johtavat betoniportaat. Samassa tuli hälytys. Ukot painuivat suojaan ja jättivät minut pihalle pihlajan alle. Kaksi meikäläistä pommaria lensi yli ja heilutteli siipiään. Pudottivat jonnekin kauemmaksi pommejaan jytinästä päätellen. Ei voi koskaan unohtaa sitä katkeruutta mitä tunsi kun näki omat koneet. Muistan kuinka silloin toivoin niiden pudottavan edes yhden siihen pihaan.   

Tilanne oli pian ohi ja minut talutettiin allas korsuun. Suurelle pöydälle oli levitetty karttoja ja minut istutettiin pöydän viereen, jonka takana istui lihavahko mielestäni aika kirjavavaatteinen viskaali. Kuvittelin sitä kenraaliksi - en tiedä. Pari nuorempaa upseeria, joiksi heitä otaksuin kauluksissa olevista "tiiliskivistä" - en tuntenut tarkkaan Vanjan merkkejä. Lisäksi pyylevä nainen, joka kai oli myöskin upseeri, mutta tulkki hän oli siitä päätellen, että puhui puhtaasti Suomea. Muistelin heti mitä saa kertoa . Kysyttiin mistä porukasta olen. 11moitin olevani alik. Halme Jr 47:stä ja hiukan haavoittuneeni ja että olen harhaillut maastossa pari vuorokautta. Kysyttiin missä meidän linjamme ovat, johon en osannut vastata mitään. Kysyivät miksen sitten palannut suoraan omille linjoilleni, johon selitin vain eksyneeni. Eivät nähtävästi uskoneet sanojani. Minua kävi siellä sitten kolme kaveria tuntemassa, mutta en tiedä mitä ne kertoivat. Tiukattiin missä meidän linjamme ovat ja kun en osannut siihen vastata niin selitin vain ettei sellaisia linjoja olekaan. Me olemme siellä missä tekin ja itsehän tiedätte missä olette. Silloin toinen nuoremmista tyypeistä iski minua vasempaan ohimoon nagaanin perällä. Putosin tuolilta ja taisinpa ottaa hetken luvun. Selvittyäni alkoivat taas tiukata sitä samaa, mutta kun juttu ei edistynyt, niin toinen kaveri alkoi huutaa minulle mitä en tietenkään ymmärtänyt. Tulkki selitti kun kysyin häneltä mitä se sanoo, että minä olen suomalainen valkorosvo bandiitti, joka yrittää tuoda Neuvostoliittoon länsimaista kulttuuria. Sekoitettiin sotilaalliset jutut kulttuuriin. Nostin jalkani pöydän reunalle ja sanoin siinä olevan heidän kulttuuriaan, jolloin isompi viskaali sanoi jotakin ja nuorempi kaveri meni ulos. Palasi hetken kuluttua parin lääkintämiehen kanssa. Sitoivat jalkani. Sitten tarjoiltiin teetä ja ryssän limppua. Tee maistui limppu ei.  

Minut talutettiin ulos ja silmilleni sidottiin rätti, jota en suostunut pitämään. Silloin kuulin selvällä Karjalan murteella jonkun sanovan, että älä ota sitä pois, ei sinulle mitään tehdä. Olin niin tuohduksissani ja selitin, että antaa paukkua vaan, kyllä minä katsoa kestän. Sitten tajusin etteivät halua näyttää minulle mitään, joten se oli vain varmuustoimenpide. Turhaahan se oli. Mihinkäs minä olisin voinut pomppia siinä kunnossa. Sitten lähdettiin taas autolla jonnekin. Ajettiin aika kauan. Jossain jokivarressa pysähdyttiin ja minut talutettiin pieneen kupoliteltan tapaiseen. Kaksi miestä jäi vahtiin. Olin niin uupunut, että nukahdin heti. Olin riisunut puseron peitokseni, mutta herätessäni se oli häipynyt. Olin varmaankin kuin variksen pelätin. Verinen paita ulottui vain vyötäröön asti . Paljain päin ja jaloin, jotka eivät olleet aivan normaalit nekään. Sitten talutettiin lähellä olevaan talon pihaan. Auto ajoi viereen ja sieltä paiskattiin verinen mies viereeni. Tunsin armeijan villapaidasta kaverin meikäläiseksi. Oli saanut luodin takaa päin kainaloonsa, Se oli tullut edestä ulos. Haava oli pahan näköinen. Luu paistoi näkyvissä. Oli huonossa kunnossa. Kertoi olevansa sotapoliisiporukasta ja nimensä Uuno Valkonen. Ei jaksanut keskustella. Pyysin vartijoilta vettä ja eräs iäkkään puoleinen naisihminen toikin sitä ämpärillisen kun vartiomies käski. Pesin omankin naamani ja raaputin Uunon kädestä maksoittuneen veren pois. Näytin Vanjoille, että tarvittaisiin jotain sidetarpeita, mutta niitä ei saatu. Häntä ei ollut sidottu mitenkään. Muutamia naisia töllisteli meitä ja joku heistä toi meille pumpelnikkeleitä, sellaisia sokerilla päällystettyjä, mutta ei ne maittaneet. Punaista limsaakin tarjosivat ja se kyllä kelpasi.  

Johonkin aikaan meidät sitten sijoitettiin kuorma-auton lavalle selkä hyttiin päin. Pari vartiomiestä kiipesi perässä ja lähdettiin ajelulle. Ymmärsin jostakin olleemme Muolaan seudulla ja nyt sitten mentiin Pietaria kohden. Toinen kavereista oli inkeriläinen. Tarjosi tupakkaa ja kyseli, miksi lähditte Suomen pojat taas sotaan johon ei juuri ollut mitään vastattavaa. Hänen käsityksensä kaikesta olivat propagandan kyllästämiä. Sitten saavuimme Pietariin: Auto pysähtyi jonkin torin varrella olevan suuren rakennuksen viereen. Hytissä ollut viskaali painui papereineen sisälle. Ainakin pari tuntia jouduimme heinäkuun helteessä odottelemaan. Valkonen oli huonossa kunnossa, ajoittain kai tajuttomanakin. Havaintoni kadulla liikkuvista ihmisistä olivat ällistyttäviä. Ei ollut etukäteistietoa juuri mitään sikäläisistä oloista. Ihmisiä solui ohi monilla jalassaan huopatossut. Yhtenäistä vaatetusta en nähnyt kenelläkään.  

Toppatakkeja ja housuja. Monella oli karvalakki päässään. Myöhemmin Uralin seuduilla nähtiin vielä Väinämöisen aikuisia virsujalkaisia ihmisiä talvellakin. Sai sellaisen vaikutelman ettei maassa ole asiat kuin meillä. Varmaankin paljon puutetta. Myöhemmin tuon ymmärsi paremmin, kun joutui kuuntelemaan suomalaisen politrukin Lesosen selostuksia, joista kävi selville, että Karjalan suomalaisessa neuvostotasavallassa on jo päästy niin pitkälle, että melkein jokaisella työläisellä on jo oma puku. Silloin muistui mieleen Volter Kilven jossain teoksessaan sanoma: "Suuri pyhä Venäjä, Euroopan Messias, anarkian ja koleran, itsevaltiaan valtikan ja kasakkapiiskan ikuinen tyyssija." Moinen käsitys myöhemmin vain vahvistui.  

Lopulta mies papereineen palasi. Lähdettiin liikkeelle ja pienen matkaa ajettuamme pysähdyttiin erään synkän näköisen rakennuksen eteen. Rautainen portti avattiin ja mentiin sisään. Olimme vankilassa. Kuulin myöhemmin sen olevan naisten vankila, vaikken siellä naisia nähnyt. Minut vietiin johonkin alakerran huoneeseen. Jonkun ajan kuluttua viittasivat mukaan ja taas lähdettiin jonnekin. Se oli sairaala, joka oli kait ollut aikaisemmin joku koulu. Siellä keski-ikäinen nainen käski riisuuntua ja alkoi samalla repiä sormestani kantasormusta. Sormet olivat kai hiukan turvoksissa koska ei tahtonut onnistua hommissaan. Lähtihän se lopulta ja tuli siinä päästettyä karkea perkelekin, jolloin mimmi ihastuneena kiljaisi: finn. Tunsi näköjään ainakin sen sanan kielestämme. Pälpätti paljon muutakin mitä en kuitenkaan ymmärtänyt. Jouduin toiseen kerrokseen isoon huoneeseen~ jossa oli paljon haavoittuneita. Haavani tutkittiin ja puhdistettiin. Näytettiin, että pitää pysyä petillä. Viereisessä petissä oli laivaston luutnantti. Oli jossain meritappelussa saanut sirpaleen kylkeensä. Keskusteltiin elekielellä. Kaveri oli varsin hyväntahtoinen mitä ei voinut kaikista muista potilaista sanoa. Innokas urheilumies kuten sittemmin selvisi, kun saimme tulkiksemme samassa kerroksessa olevan inkeriläisen. Olivat kovin kiinnostuneita Suomen oloista. Meripoika tiesi melkein kaikki suomalaiset huippu urheilijat. Olin vähän ihmeissäni kun jouduin olemaan viikon päivät siinä hospitaalissa niin pienien vikojen takia. Tosin en sitten myöhemmin enää ihmetellyt mitään. Niin merkilliseltä siinä maassa alkoi kaikki tuntua. Ikkunasta katselin vastapäiseen puistoon, mistä nostivat ja laskivat vinsseillään sulkupalloja, joista toiset muistuttivat zeppeliiniä.  

Sitten kiikutettiin takaisin vankilaan. Vammani alkoivat nopeasti parantua. Niin on käynyt aina. Ei ole mikään haava koskaan vihoitellut. Tässä kohden täytyy kertoa eräs minua huvittanut tapaus. Kun talvella 1985 ollessani Hiltonissa hoidettavana keuhkon laajentuman ja pahentuneen astman takia otettiin jostain syystä kallokuvakin. Röntgenflikka tuli kysymään olenko tietoinen, että päässäni on rautaa. Alkoi naurattaa ja veistelin hänelle luulleeni kalloni aina olleen umpiluuta. Hän kertoi kuitenkin vasemman silmän ja otsaluun välissä olevan metallia. Koteloitunut sinne. Sitten aloin muistella sitä tapausta hiukan ennen vangiksi joutumistani kun veri valui naamaani pitkin. Sehän se täytyi sitten kumminkin olla, vaikka silloin luulin siihen vain jotakin muuta osuneen. No onpahan siellä muisto tallessa.  

Kopissa sai olla rauhassa päivisin, mutta useana yönä haettiin kuulusteluihin. Soppaa työnnettiin luukusta. Sitten eräänä päivänä sinne tuotiin mies, jolla oli meikäläinen asepuku. Esitti nimekseen Ertamo, vai oliko se Irtamo. Ei ollut ainakaan haavoittunut. Nuori vaalea mies. Juttua tuli kovasti, mutta se oli kaikki jotenkin omituista. Tupakka oli sellaista, josta en pitänyt. Tulitikutkin Suomen itäpuolelta. Oli kovin kiinnostunut minun vaiheistani. Aloin heti epäillä sitä urkkijaksi . Meidät haettiin sitten yöllä kuulusteluun. Hänet ensin enkä sen koommin ole tyyppiä nähnyt. Kuulin myöhemmin miehen vierailleen muidenkin kopeissa.  

Öisin tapahtuneet kuulustelut olivat kuin toistensa jäljennöksiä. Aina samat kysymykset ja sama, musteen roiskutus. Huvittavaa oli nähdä heidän musteen valmistus tekniikkansa. Veitsellä raaputettiin kynästä kosmosta pulloon. Sillä liuoksella sitten raapusteltiin makulatuuripaperille että räiske kävi. Vastaavaan sai sitten tottua melkein jokaisessa paikassa minne myöhemmin kuljettivat. Aina samat kysymykset ja sama raapustelu.  

Parin viikon kuluttua avattiin, ovi. Oliko se ilta vai yö en muista. Käskettiin alas käytävälle. Siellä oli pari kymmentä ukkoa, joita en ollut aikaisemmin tavannut. Vietiin junalle ja matka alkoi arvioni mukaan itään päin. En muista kuinka kauan se kesti, mutta siinä lopulta kuljettiin tukkivaunuissakin jonkinlaista ilmarataa myöten. Ylitettiin eräs jokikin. Ei ole aavistustakaan missä tämä leiri oli. Tiesin ainakin sen ettei siitä ollut kolmea sataa kilometriä enempää länteen Suomen rajoille. Piikkilanka aitojen ympäröimällä alueella sijaitsi hirsi parakkeja, joita tutkiessamme tulimme siihen tulokseen, että siellä olisi meitä ennen ollut puolalaisia vankeja. Stalin ja Hitlerhän tasasivat Puolan hiukan aikaisemmin. Jonkun verran saksalaisia vankeja oli jo paikan päällä. Päätimme Liukkosen Veikon kanssa yrittää sieltä karkuun kun vähän illat pimenevät. Ympärillä oli tosin kaksinkertainen piikkilanka aita, mutta tiesimme siitä selviävämme. Maan tuotteetkin olivat pikapuolin valmistumassa, joten ruuasta ei niin suurta huolta olisi ollut. Mutta hyvät suunnitelmamme tuhottiin kun tuli leirin muutto. Meitä lähdettiin kuljettamaan sieltä muualle. Tuolla leirillä saimme esimerkin miten propaganda toimii. Eräänä päivänä meidät komennettiin männikköön leirin ulkopuolelle, jonne kannettiin isoja pöytiä ja penkkejä. Pöydille alumiiniset soppapakit ja iso vasu leipää. Istumaan pöytiin ja otettiin kuvia kuinka sotavangit syövät luonnon helmassa. Leipiin emme saaneet edes koskea ja olimme varmoja, että muu maailma saa nähdä kuinka Venäjä ruokkii vankejaan. Tuumittiin vain, että ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi.  

Eräs asia jäi mieltäni askarruttamaan, että mitä Vanja tarkoitti kun toivat niin huonokuntoisen miehen sinne leirille kuin Valkosen Uuno oli. Hän oli tuollakin leirillä jatkuvassa kuumeessa eikä häntä hoidettu käytännöllisesti katsoen ollenkaan. Kansainväliset sopimukset ovat pelkkää paperia, ei muuta.  

Kuitenkin meitä oli monta muuta, joille oli annettu hoitoapua paljon pienempiin vaivoihin. Seuraavasta junamatkasta en paljoa muista, mutta Kasanin kaupunkiin kuitenkin joskus tultiin. Siellä meidät lastattiin jokilaivan ruumaan ja alkoi matka Volgaa myöten. Etelään mentiin noin sata kilometriä ja sitten Itään noin sataviisikymmentä kilometriä Kama -jokea myöten. Tulimme kaupunkiin Jelabuga. Pieni meikäläisen kirkonkylän kokoinen paikka. Gorod kuitenkin, siis kaupunki. Asetuimme siellä entiseen luostarin rakennukseen, joka oli vanha kolmikerroksinen, käytävä keskellä ja huoneita molemmin puolin. Kaksi kerroksiset laverit. Rakennuksen päädyssä oli ubornajat (vessat), jotka oli porrastettu siten, että ylemmät kakkivat alempien takaa. Alhaalla oli monttu, josta lähti mahtavat tuoksut. Syksyiset kylmät säät alkoivat ja huonosti vaatetetut miehet alkoivat palella. Työskenneltiin alueella olevassa pesulassa, missä Pestiin armeijan vaatteita. Höyryä oli niin paljon, ettei eteensä nähnyt. Pyykki olikin sen näköistä. Erikoisesti muistan Olanderin Heikin, joka pakersi pyykin parissa tosissaan. Ihmettelin hänen sitkeyttään. Koko homma, ainakin minusta tuntui toivottomalta.  Luostarin kirkkorakennus oli joskus osittain romahtanut tai räjäytetty. Osa oli ehjää missä upseerit majailivat. Etupäässä saksalaisia, joku italialainen ja romaani sekä suomalaiset vänskät Pulkkinen ja Pauri. Laivamatkalla Jelabugaan saimme evääksi leipää ja lasitölkkeihin pakattua hernesäilykettä. Meikäläisille jaon suoritti Pauri. Jako ei mielestämme sujunut tasapuolisesti ja siitä porukka moitti Pauria. Hän selitti upseereille kuuluvan enemmän, jota me taas emme käsittäneet. Sanoin Paurille, että kaikki pitää tasata ainakin siksi kunnes Vanjat toisin määrää. Taisi siinä tulla sanotuksi jotain ohjesäännön vastaistakin, jolloin hän ilmoitti tästä puhuttavan vielä joskus Suomessakin, johon ei ollut muuta sanottavaa kuin että palataanko me vielä. Jelabugassa kuulimme kuinka sakemannit nimittivät häntä juudeksi. Mutta hittoako siitä. Sellaista voi sattua noissa oloissa. Ei morkata vainajaa. Pauri putosi jonkun naisihmisen kanssa lähellä Poria heti sodan loputtua.  

Jelabugassa katselimme jonakin aamuna Heinon Kallen kanssa ikkunasta aidan toiselle puolelle. Sinne oli tullut kymmenkunta miestä melkein katkenneen sähköpylvään luokse. Siinä näytti käyvän melkoinen pulina ja viittoilu. Työkaluja näimme lapion ja kangen. Lopulta yksi alkoi kaivaa~ tolpan viereen kuoppaa. Hevosella tuotiin paikalle uusi tolppa. Iltaan mennessä uusi tolppa oli vääntyneen vieressä. Silloin tulimme ajatelleeksi tehdä tarjous tolpanpystyttäjän hommista. Arvelimme pystyvämme kahteen mieheen useamman tolpan pystyttämiseen. Emme silloin vielä käsittäneet talouspolitiikasta mitään. Vasta täällä kotona opimme ymmärtämään Neuvostovaltion systeemin, jossa työttömyys on tuntematon käsite. Työn sankaruus ja stahanovilaisuus ovat siellä suuri kunnia.  

Tuli talven pakkaset ja palelimme. Märillä puilla siellä ei saanut tupia lämpimäksi. Suurista tammi ja pyökki pökäleistä, jotka olivat vielä märkiä ei saanut urakkaa paljain käsin. Täytyi kärsiä vain. Pitkälläkään ei tarjennut nukkua. Nukuimme istuallaan selät vastakkain Heinon Kallen kanssa. Siten lämmitimme toisiamme. Kalle oli saman rykmentin lääkintä alikessu. Varsinainen soittoniekka. Soittanut oli Helsingin Työväen Yhdistyksen ravintolassa Harmonipoikien orkesterissa hanuria, viulua ja saksofonia.  

Olipa surkeata aika, kun pieniruutuiset ikkunatkin osittain olivat rikki. Olimme niitä tukkineetkin, mutta lunta vain tuli tupaan. Oli huumori huipussaan kun viluiset ja nälkäiset ukot heittelivät herjoja, eikä liene vaikeata arvata kehen ne kohdistuivat. Olin saanut komendantilta paitani peitoksi vuorettoman halaatin, joka oli sentään tyhjää parempi. Ylistä lie saaneetkin norjalaiset monot, joista toinen oli kaksi numeroa suurempi ja kaiken lisäksi olivat saman jalan kenkiä. Antoi ne minulle ja olin ylen tyytyväinen. Jalkaräteiksi revin pesulassa paidan. Keskisellä Venäjällä on talvi ankara. Ei siellä alasti tarkene hyväkuntoinenkaan puhumattakaan meistä, jotka olimme jo niinkin kauan olleet "dieetillä".  

Vuonna –42  

Keskitalven aikaan meille jaettiin toppavaatteet. Samalla meille ilmoitettiin, että marssi on edessä toiselle leirille. Jelabugan leirillä meitä oli kait 500 miestä. Kama -joki oli jäässä. Eräänä aamuna alkoi päivän pistimme töppöstä toisen eteen paksussa lumessa. Omalta kohdaltani täytyy tunnustaa etten moisella marssilla ole aikaisemmin kuntoani kokeillut. Saman jalan monot pyrkivät kaiken aikaa sivulle. Ajattelin, jos joskus saan oikeat kengät jalkaani osaanko enää suoraan kävelläkään. Illalla saavuimme johonkin kylään, jonka kirkkoon pääsimme yöksi. Oli siellä vähän pahnojakin lattialla, joille melkein mielellään heti kellistyi. Jotakin soppaakin saimme. Seuraavana päivänä samaa ohjelmaa kunnes illansuussa saavuimme rautatien varteen. Marssin pituudesta ei ole tietoa, mutta ihmeen hyvin porukka sen kesti. Tietääksemme ainoastaan yksi mies sortui matkalle. Olen usein vertaillut marssiamme vaimoni Eini Marian marssiin 1940 talvella Kaukolan Kaarlahdesta Simpeleelle. He joutuivat lähtemään kodeistaan mukanansa omaisuutensa mitä saivat kulkemaan. Ei ollut helppoa evakonkaan tie. Jälkipolvien on tarpeellista tietää, ettei ole elämä aina aurinkoisesti hymyillyt vanhemmalle polvelle.  

Rautatiellä ahtauduimme umpinaisiin tavaravaunuihin ja liikkeelle lähdettiin Uralille päin. En muista kauanko reissu kesti, mutta jollekin leirille tulimme. Muistan kuulleeni nimen Unslag mutten ole varma oliko se oikein. Metsätyöleiri. Siellä oli kansallisuuksia useita. Kaksi meistä jouti heti töihin puuseppäverstaalle. Liukkosen Veikon kanssa teimme ruumisarkkuja. Homma oli hankalaa ilman nauloja, joita valmistimme rautalangasta. Voi arvata tuliko tuotteista kestäviä. Leirillä kuoli vankeja paljon. Sitten alkoivat laudat loppua. Tehtiin viiden ruumiin laatikoita, mutta niiden kuljetuskestävyys oli huono. Kaverit heittivät legendaa, että olemme perustaneet firman, jossa korjataan käytettyjä ruumisarkkuja. Läheltä se liippasikin. Vanjat olivat kekseliäitä. Teettivät meillä muutaman ison paarilaatikon, jolla vain kuljetettiin vainajat montulle. Leirillä kuoli paljon vankeja. Keripukki ja kolera tekivät tuhojaan ehkä jotkut muutkin taudit. Kun Vanjat olivat tehneet tuon suurenmoisen havainnon ettei lautoja enää tuhlata tarpeettomasti se tiesi meille hommasta lopputiliä ja siirtoa puutöihin metsään.  

Tuolla leirillä tapasimme kolmea Amerikan suomalaista, jotka olivat muuttaneet joskus 1930 luvulla Amerikoista Venäjälle. He olivat Tiirikan Jukka, Paavo, jonka nimeä en enää muista ja Strömin Pauli, joka muistaakseni oli Pietarsaaresta lähtöisin alunperin. Tiirikan Jukka kertoi heidän tulleen jonnekin Petroskoin seutuville mukanaan täydellinen sahalaitos, joka pantiin pyörimään. Sitten heille ilmoitettiin, että laitos otetaan valtion haltuun ja he saavat kyllä jäädä sinne töihin jos haluavat. Jukka ei ollut halunnut, vaan oli mennyt Kirjan kirjapainoon latojaksi. Oli kuulema ollut jossain joskus latojanakin. Sitten jossain "puhdistuksessa" 1935 paikkeilla oli koko kirjapainon henkilökunta johtajasta juoksupoikaan tuomittu 5 - 10 vuoden rangaistuksiin. Syytä ei Jukka kertonut. Jutteli erään polittyöntekijän kanssa olleensa kiinnostunut samasta naisesta ja kait sillä oli hänenkin rapsuunsa jotain yhteyttä.  

Paavo oli ollut Leningradissa musiikki-instituutissa viulunsoiton opettajana ja hänet oli tuomittu kymmenen vuoden rangaistukseen omasta mielestään aivan syyttömästi. Muistelen hänen kertoneen jonkun ilmiantaneen hänet aiheetta. Strömin Pauli kertoi olevansa autonkuljettajana Tashkentissa. Aviossa sikäläisen naisen kanssa ja parin lapsen isä. Näytti perheensä valokuvankin. Koska hän ei kuitenkaan ollut vielä Neuvostoliiton kansalainen oli hänet vain internoitu. Tuollaisiin ihmiskohtaloihin joutui sotavankikin tutustumaan. Heidän kertomuksissaan voidaan pitää yhteisenä nimittäjänä vallitsevia oloja, joissa ajan henki kuulema haisi pahalle, pyrkyrit ja ilmiantojärjestelmä antoi mahdollisuuden kostaa ja toimia rikollisesti milloin se oli edullista jollekin. Tuli puheeksi käyty talvisotakin ja he ihmettelivät, kuinka eivät olleet sellaisesta mitään kuulleet. Strömin Pauli tosin sanoi lukeneensa niihin aikoihin Suomen rajalla sattuneesta rajakahakasta, mutta ei hänkään ollut kuullut   sellaisista tappioista mistä, me tiesimme heille kertoa.  

Kun arkkuhommat loppuivat jouduin siis metsähommiin. Aamupimeässä sinne mentiin ja myöhemmin illalla tultiin pois. Työ oli rankkaa. Metsä oli linjattu suuriksi palstoiksi ja kaikki hakattiin pois. Kumartua ei juuri tarvinnut sillä puu oli helpompi kaataa pitkälle kannolle, mutta kastui siellä silti perusteellisesti mistä johtui taas, että yskää riitti jokaiselle. Märkänä tultiin kämpille ja märkänä mentiin taas metsään. Kosteassa parakissa ei mikään kuivunut. Puun rangoista tehtiin hakkauksille ratoja ja kärrättiin vankkureilla kokoamispaikoille. Moisessa raadannassa alkoi jokaisen kuntopohja pettää. Ravinto oli riittämätöntä ja työ liian rasittavaa. Jolloinkin kevättalven aikaan oli kärry taas täydessä kuormassa tippunut raiteiltaan ja kun kampesimme sitä ylös tuli kai nostettua enemmän kuin olisi ollut varaa, kuin olisi saanut iskun rintaan ja putosin hangelle. Silmissä välkkyi, suuhun tuli yskiessä veren Maku. Voimat olivat hetkessä häipyneet ja yskäistessä aina hangella punersi. Jotain tuntui revenneen. Tätä jatkui ja aloin jo uskoa vuoroni tulleen. Parakin seinäkin alkoi punertaa siltä kohtaa missä makailin. Menin käymään leirillä olevaan ambulatorioon. Siellä oli valkoisiin vaatteisiin ja myssyyn sonnustautunut nuorenpuoleinen, luultavasti juutalainen lääkäri. Kasvot olivat valkoiseksi puuteroidut, huulet maalattu kirkkaan punaiseksi ja otus tuoksui, kuin rohdoskauppa. Puhui saksaa ja kuulin puhuteltavan nimellä Shcwartz. Kerroin vaivani ja selitin etten enää pysty metsässä työskentelemään, kun jokaisella yskäisyllä tulee verta ja kipukin on ajoittain aivan sietämätön. Tyyppi alkoi pelehtiä ja selvitti paikalla olleille parille kipusisarelle,että olen "simuliantti", pinnari, joka imee verta ikenistään ja tulee sitten tänne valittamaan. Selitti, että kaikillahan on keripukkia nykyisin. Minulla ei sattunut olemaan sellaista. Jaloissani ei ollut pöhötystä eikä hampaani heiluneet. Pystyin vielä hampaillani rikkomaan pukin luita, joita satuin Vanjan keittiön roskiksesta löytämään. Niiden ytimiä oli tapana kaivella. Menetin siinäkin hommassa pari hammasta haljenneina, mutta se ainakin oli varmaa ettei keripukin löysyttämillä purimilla melkein lasikovia luita olisi pystynyt murskaamaan. Lääkärin sana kaikkialla on yleensä se viimeinen ja niinpä kohdallanikin. Metsään täytyi taas yrittää.   

Eräänä aamuna järjestäytyessämme metsään menoon tunsin jotain tapahtuvan. Olin niin poikki kuin vain voi olla. Näkökin alkoi hämärtää ja voimat olivat tyystin kadonneet. Sitten en muista mitään. Pojat olivat vieneet parakkiin enkä tiedä kauanko olin ollut unessa. Ehkä pari viikkoa sain levätä. Leipää tosin ei saanut niin paljon kuin töissä, mutta lepo oli sillä kertaa tärkeämpää. Kohtelu mikä tuli osakseni kasvatti helvetinmoista vihaa, muistan kuinka mielessäni raivosin. Olin kuin kiusattu peto häkissään.  

Tällöin alkoi jo olla kevät - 42.  

Pojat joivat koivuista vuodattamaansa mahlaa, jonka terveellisyydestä ei ole tietoa, mutta yskäiset miehet se ainakin piti edelleen yskäisinä ja muutamat kuumeisinakin kun litkivät jäistä mahlaa. Keväällä taas muutettiin leiriä. Parikin kertaa. Ne olivat turvetyöleirejä. Molemmin puolin Uralin vuoristoa. En pysty tarkemmin niitä paikallistamaan, mutta Halinsaaren Jukan kirjeessä on niistä tarkempia tietoja. Jollakin näistä leireistä ja se oli varmasti länsipuolella, olin kerran kuulevinani porukan laulavan. Sävelessä oli jotain tutunomaista. Kävin katsomaan ja näin porukan, joka oli tuotu sinne. Unkarilaisia sotavankeja, jotka piirissä istuen virittelivät omia kansallislaulujaan. Kaukaa kuultuna se oli aivan meikäläisten tapaista. Jossain samoilla seuduilla tuotiin turvesuolle muutamia satoja nuoria naisia, joiden ulkonäkö ja vaatetuskin jotenkin toi mieleen entisajan suomalaiset maalaistytöt. Harlamon Jukka, joka taisi hyvin Venäjän kieltä kivi heitä haastattelemassa. Selvisi, että he olivat Mordvalaisia. Suomen sukuisia heimoltaan. Siirretty jostain kaukaa asuinsijoiltaan.  

Eräänä päivänä tuli vastaani tutun näköinen mies ja kun tarkemmin katselin tunsinkin hänet. Laihtunut oli kovasti. Hän oli Paajasen Veikko, vanha tuttu, Suomen nyrkkeilyliiton sihteeri, toimittaja nimeltään Varjonyrkki. Olimme saman seuran HNS jäseniä. Ihmetteli ensimmäiseksi, että täälläkös sinä oletkin. Oli kuullut hurjia juttuja kotimaassa, että olisin jossain tullut naulatuksi pistimillä puuhun. Naureskeltiin mokomaa ja tuumittiin, että niin ne huhut kulkee reput selässä. Veikko kertoi jossain Itäkarjalassa joutuneensa yllätykseen juuri kun oli lomille lähdössä. Olin jolloinkin oppinut huomioimaan merkillisen asian. Kaverit, jotka sairastuivat vatsakoleraan opin tuntemaan vaivansa melko aikaisessa vaiheessa. En pysty sitä selittämään tarkemmin, mutta jokin heidän silmissään ja katseessaan ilmaisi sen minulle. Tämän olin näkevinäni Veikonkin silmistä ja pian hän joutuikin ns. heikkojen parakkiin, jonne parantumattomat ripulisairaat vietiin. Karpalot alkoivat suolla valmistua ja niitä vein Veikolle kuvittelemalla niistä ehkä olevan jotain hyötyä kuten joissakin muissa marjoissa, joissa tiedetään jotain parantavaa medisiiniä olevan. Ei kai sitten kuitenkaan ollut, koska vääpeli Veikko Paajanen kuoli 14 päivänä elokuuta 1942. Tämä sattui lähellä Uralia, sen länsipuolella.  

Vatsakolera oli tappava tauti. Ei ollut mitään lääkitystä. Se alkoi tavallisesti kun heikentynyt terveys sortui ripuliin, josta seurasi vatsakuume. Vähäiset ruoka annoksetkin jäivät syömättä. Ei enää maistunut, mutta jano oli. Vesipöhökin liittyi usein kuvaan. Suolet hajosivat ja tulivat kurana ulos sairaan voimatta sitä estää. Joskus vasta parin tajuttoman päivän jälkeen tuli loppu. Vesipöhössä, silloin kun siihen loppui elämä, alkoi aivan selvästi vesi nousta ylöspäin ja kun se saapui vatsaan saakka oli lähtöpäivä lähellä. Jalat olivat kuin norsulla ja ylävartalo kuin ruodittu kala. Muutamat tunnottomat tyypit olivat tehneet havainnon, että vedellä sai vaihdettua leipää ja siten jouduttivat monen kaverin lähtöä "suureen Tuntemattomaan". Alueilla oli kyllä useimmiten kaivot vartioituja. Vesi piti keittää~ että bakteerit kuolivat. Mielestäni olisi ollut vähintäänkin yhtä tärkeää jos olisi kiinnitetty enemmän huomiota puhtauteen. Löyhkää tunsi nenäänsä joka paikassa eikä sitä yritettykään poistaa.  

Eräällä leirillä oli systeemi, jossa porukat vuorotellen kävivät raahaamassa kuolleita kärryihin, joilla niitä vietiin montulle. Parakin alapuolella oli vaja, josta kiskoimme niitä ylös. Matka oli lyhyt, mutta liukas savinen rinne ja heikot miehet. Jokainen voi kuvitella millaista rypemistä se oli. Vainajat kerättiin alastomana vajaan. Ryssä sylki kosmoskynään ja kirjoitti jokaiselle rintaan numeron. Oli niillä jonkunlainen kirjanpito meistä, vaikka eivät sitten kuitenkaan sodan loputtua ilmoittaneet Suomen viranomaisille sinne kuopattuja.  

Sitten tuli aika jolloin minäkin jouduin samaan jamaan. Se ei kai ollut sillä leirillä, mutta niillä kuitenkin. Sairaalaparakki, jossa vain maattiin. Miehiä kuoli päivittäin. Ei mitään lääkitystä. Muistan erikoisen hyvin erään nuoren Itävallan pojan. Hänen nimensä oli Wierth. Viereisellä petillä makaili ja yritti keskustella kanssani, mutta hänen voimansa olivat, ehtyneet. Selvisi, että kaveri oli taiteilija. Muuta ei jäänyt mieleeni. Hän heikkeni aivan silmissä ja kuolikin pian. Huomasin ajattelevani kaiken olevan niin saakelin samantekevää. Elikö vai kuoli. Nitsevoo, kuten ryssät sanovat. Kuoleman jatkuva läheisyys teki sen ajatuksen jollekin uteliaaksi. Suorastaan kiinnostavalta tuntui kun katseli kaverin lähtöä ja samalla koetti miettiä omaa erkanemista elämästä. Olen usein uskonut olleeni silloin ruuvit löysällä. Olipa sen kanssa miten tahansa, ei ollut olosuhteetkaan lähellekään normaalit. Noissa oloissa oli pari erilaista tapaa kuolla. kun esim. saksmannin lähdönaika tuli, niin se muuttui tyypilliseksi maailmanvalloittajaksi. Huusi ja komenteli sanitäärejä yhtenään. Heistä oli aina joku pitämässä kovaa ääntä. Suomalaiset olivat ja lähtivät varsin hiljaisina. Melkein huomaamatta ja näitä tapauksia oli sentään monia, joten en anna mitään väärää todistusta. Täsmälleen näin lähtivät tästä elämästä Härmän jätkät.   

Itse en tuolla sairasmajassa maatessani tuntenut mitään varsinaista sairautta potevani, mutta voimaton olin. Lepo teki hyvää. Ruokahalut olivat valtavat, muttei ollut syötävää. Lihaa ei löytynyt kuin kielen päästä. Vesipöhöä ei tullut kuten niin moniin muihin. Katsoivat etten taidakaan kuolla ja siirsivät minut parakille jälleen. Se olikin luulen pelastukseni. Heikkokin tarvitsee liikuntoa sillä muuten terve mies sortuu ja näivettyy vielä pahemmin. Olin kai jo parantunut keuhkorepeämästäni - sehän sen oli täytynyt olla - koska sen jälki todettiin sitten myöhemmin Hangossakin. Olot olivat melko kurjat edelleen. Tehtiin kaikenlaisia töitä. Ankaraa talvea vietettiin kylmissä parakeissa. Muistuu mieleeni erikoisesti Järveläisen Lasse. Hän oli Imatran yhteiskoulun opettaja ja Imatran Jyskeen voimisteluohjaaja. Oli säilynyt ihmeen hyvin ja kehoitti meitä usein voimistelemaan, että pysyisi virkeänä. Muistan kun useinkin sanoin Lasselle ettei kannata tehdä turhia liikkeitä. Kerroin minunkin hengittävän vain toisella keuhkolla, että toinen saa levätä. No se nyt oli sellaista puhetta mihin oltiin totuttu. Herjaa heitettiin kaikista asioista. Sitten Lassekin kuoli, keuhkokuumeeseen tai johonkin sen tapaiseen.