Lehtiartikkeleita

Frolov Dmitri, Nykypäivä-lehti 2.11.2000


Dmitri Frolov  

Suomalaisten sotavankien kuulustelupöytäkirjat  

Heinä- elokuussa tutkimusryhmämme, johon kuuluivat Teuvo Alava, Reijo Nikkilä ja tämän artikkelin kirjoittaja, sai mahdollisuuden työskennellä Karjalan tasavallan yhteiskuntapoliittisten liikkeiden ja järjestöjen valtion arkistossa (GAOPDFK). Työskentelyn aikana löysimme yli 60 suomalaisten ja saksalaisten sotavankien kuulustelupöytäkirjaa. Suurin osa niistä ajoittuu vuosille 1942-1944. Pöytäkirjojen lähes täydellinen puuttuminen vuodelta 1941 selittyy siten, että osa asiakirjoista on siirretty Venäjän Federaation puolustusministeriön keskusarkistoon, ja osa on Venäjän turvallisuuspalvelun Karjalan arkistossa. Huolimatta siitä, että suurin osa sotavankeja koskevista tiedoista on yhä salaista (ensi sijassa NKVD:n avustajina toimineiden sotavankien asiapaperit), Venäjän turvallisuuspalvelun (FSB:n) arkistossa suunnitellaan luettelon tekemistä suomalaisia sotavankeja koskevista asiakirjoista. Sen lisäksi arkistossa on käännöksiä muutamista suomalaisten sotilaiden kirjeistä, joita on saatu eri ajankohtina partisaanitoiminnan yhteydessä.   

Myös suomalaisilta siepatut valokuvat ovat kiinnostavia.   

Vuonna 1941 perustettiin Karjalan rintaman sotatoimialueella NKVD:n ja Karjalan kommunistisen puolueen aluekomitean johdolla 17 partisaaniosastoa kokonaislukumäärältään 1196 henkilöä. 1941 loppupuolella operaatioiden parempaa tehokkuutta varten niitä vahvistettiin ja ne yhdistettiin yhdeksäksi osastoksi, joista jokaisessa oli 100-170 henkeä. Lokakuun 1941 mennessä Karjalan rintamalla oli toiminnassa 13 partisaaniosastoa ja yksi partisaaniprikaati. Niissä oli yhteensä 1517 sissiä. Kaikkiaan muodostettiin vv. 1941-1944 30 osastoa, joissa oli noin neljä tuhatta henkeä.   

Karjalan rintaman partisaaniliikkeen päämaja sijaitsi Sorokassa. Sissien päätavoitteena oli tuhotyöoperaatiot ja tietojen hankkiminen vastustajan selustassa ensin suomalaisten valloittamalla alueella ja vuodesta 1943 alkaen myös Suomessa. Partisaanitoimet ulottuivat koko Karjalan rintaman alueelle sen eteläsivustasta napapiirille asti. Mainittakoon, että Suomen sodanjohto Petroskoin arkistosta löydettyjen salaisten asiakirjojen käännösten mukaan piti partisaanitoiminnan torjuntaa erittäin tärkeänä.  

Tämän artikkelin tavoitteena ei ole venäläisen partisaaniliikkeen operaatioiden yksityiskohtainen selvittely, vaan eniten meitä kiinnostavat suomalaisten sotavankien kuulustelupöytäkirjat ja heidän kohtalonsa.  

Mitä kansainvälisiä oikeusnormeja molemmat sotapuolet pitivät ohjeena vastapuolen sotavankeja kohtaan? Ennen sodan alkua olivat voimassa seuraavat kansainväliset valtiosopimukset: Haagin vuoden 1907 sopimus , Geneven sotavankien kohtelua koskeva vuoden 1929 sopimus sekä Geneven haavoittuneiden ja sairaiden sotilaiden aseman parantamista koskeva vuoden 1929 sopimus.   

On otettava huomioon, että enempää Suomi kuin Neuvostoliittokaan eivät vahvistaneet Geneven vuoden 1929 sopimusta. Sotatoimien alkaessa molemmat puolet ilmoittivat Kansainvälisen Punaisen Ristin välityksellä aikovansa noudattaa sodankäynnin perusnormeja sekä haavoittuneiden ja sairaiden aseman parantamista koskevaa sopimusta. Mutta sissiliikkeen erityispiirteiden takia ei näitä normeja noudatettu kokonaisuudessaan.   

Sitä paitsi yllämainitut sopimukset eivät määrittäneet täsmällisesti partisaani –termiä. Tilanteesta ja nimenomaan siitä riippuen, minkä puolen osallisesta oli kyse, sissimääritelmä on erilainen – alkaen "terroristista" ja päättyen "vihollisen kaappaamalla alueella taisteluihin osallistujaan". On lisäksi otettava huomioon, että tällainen partisaanimääritelmä oli luonteenomaista molemmille osapuolille. NKVD:n alueosastojen ja hävittäjäpataljoonien selvityksissä suomalaisen armeijan tiedusteluretkiä nimitettiin tuhotöiksi (diversioiksi) ja päinvastoin.   

Samalla kun ei voida sanoa Suomen ja Neuvostoliiton noudattaneen tarkasti Geneven vuoden 1929 sopimusta, niin ei kuitenkaan voida todeta niiden rikkoneen laajamittaisesti sotavankien oikeuksia sodan aikana. Yksittäisiä tapauksia esiintyi molemmilla puolilla. Vastustajan selustassa tapahtuneen sissitoiminnan yhteydessä sotavankien teloitukset olivat yleisiä, jos sotavangeilla ei ollut kiinnostavaa informaatiota tai jos partisaanijoukon tavoitteena ei ole ollut vangin saaminen. Tarvittavan tiedon saamisen jälkeen vanki yleensä teloitettiin. Arkistossa (GAOPDFK:ssa) on olemassa suoranaisia todistuksia näistä tapauksista, ja epäsuorasti niitä voi löytää Suomen Sota-arkistosta (suomalaisten tietymättömiin kadonneiden ja kaatuneiden sotilaiden ja upseerien kantakortit, sekä Sota-arkiston netissä viime elokuusta lähtien välittämä informaatio).   

Ensimmäiseen lähderyhmään kuuluu kuulustelupöytäkirja, tarkasti ottaen raportti, joka on laadittu ”Krasnyi partizan” (Punapartisaani) –osaston ( komentaja – Žurih, komissaari – Korolev) operatiivisen puolen apulaiskomentajan, valtion turvallisuusjoukkojen luutnantin Novikovin päiväkirjan mukaan sotavangin teloituksesta:   

"18. kesäkuuta vihollisen kanssa Vuokkiniemi - Latvajärvi -tien alueella käydyn ankaran tulitaistelun jälkeen osasto otti vangiksi haavoittuneen Jääkäripataljoonan sotilaan, suojeluskuntalaisen HILTUNEN, Onni, synt. 1920 Helsingissä, kansalaisuudeltaan suomalainen.  

Kuulustelin siepattua HILTUSTA lyhyesti. Matkan aikana hän ei kertonut mitään arvokasta ja koska osasto jatkoi liikkumistaan vastustajan selustassa olevaa sijaintipaikkaansa kohti, niin luonnollisesti hänet täytyi tuhota, "GEK"-kiväärillä ampumalla."  

Toiseen lähderyhmään kuuluvat ne sotavankien kuulustelupöytäkirjat, joissa ei ole tarkkaa tietoa vankien teloittamisesta. Suomen Sota-arkistossa nämä sotilaat kuuluvat tietymättömiin kadonneiden kategoriaan eikä heistä ole myöskään havaintoja vankileireiltä eikä mainintoja missään sotavankiluettelossa. Näin voidaan päätellä, että vangit ammuttiin tietojen saamisen jälkeen.  

Kiinnostavaa informaatiota löytyy myös partisaaniliikkeen päämajan Karjalan rintaman tiedusteluosastoon lähettämistä tiedustelutiedoista. Näissä asiakirjoissa on sekä suoria että epäsuoria viittauksia suomalaisten sotavankien teloittamisesta. Esimerkiksi kesäkuun 1944 operatiiviseen raporttiin N2 on merkitty: "Siepattu neljä vankia, heistä kaksi ammuttu kuulustelun jälkeen, muut viety selustaamme ja luovutettu Karjalan rintaman esikunnan tiedusteluosastolle". Viimemainittu tiedusteluosasto kirjoittaa: "saatu kahden 4.07.1944 siepatun vangin ennakkokuulustelutiedot… Vankeja ei ole toimitettu kuulustelua varten Karjalan rintaman päämajaan …".  

Lisäksi GAOPDFK:ssa on tietoja siepatuista sotavangeista ja siviileistä, joiden kohtaloa on vaikea selvittää. Analysoimalla vangitsemisen olosuhteita, paikkoja, ajankohtia ja kuulustelupöytäkirjoja voidaan olettaa, että myös nämä henkilöt teloitettiin. Näin esimerkiksi Oulun läänin Hautalammen asukas Herman Hautajärvi ammuttiin heinäkuussa 1943. Hänen kuulustelupöytäkirjansa on arkistossa.  

Julmuutta vankeja ja siviilejä kohtaan on Neuvostoliiton puolelta puolusteltu partisaanitaistelujen spesialiteetilla: sissijoukon sijoituspaikan etäisyys; päätavoitteen suorittamisen jatkaminen; mahdollisuus, että vangitut siviilit välittävät partisaaneista tietoja suomalaisille sotilasviranomaisille jne. Vielä yksi tärkeä yksityiskohta – haavoittuneita sotavankeja tuotiin omalle puolelle hyvin vähän, ja on myös olemassa viittauksia siitä, että partisaanit ampuivat omia pahasti haavoittuneita tovereitaan, koska he eivät voineet liikkua eteenpäin. Tällaiset tiedot ovat yhä salaisia; vain muutamissa muistelmissa voidaan asiasta lukea.   

Olisi väärin käsitellä vain neuvostopartisaanien kansainvälisten sopimusten rikkomista. Kuulustelupöytäkirjoissa kuulustelijat korostivat usein suomalaisten sotilaiden samankaltaista julmaa venäläisten sotavankien kohtelua.   

Sotavanki Vilho Matsisen kuulustelupöytäkirjasta: "Tammikuun 1944 retki… Jos vangeilla on sukset – hänet otetaan mukaan, muussa tapauksessa kuulusteltava ja teloitettava." Samanlaisia mainintoja löytyy muutamista suomalaisten sotilaiden muistelmista. Petroskoin arkistossa on paljon Karjalan rintaman erikoiskomission keräämiä asiakirjoja venäläisten sotavankien nöyryyttämisestä, kidutuksista ja teloituksista. Samoin suomalaiset ovat selvittäneet venäläisten partisaanien julmuuksia.  

Kesäkuussa 1943 Karjalan rintaman Sotaneuvosto ja partisaaniliikkeen päämaja päättivät operaatioiden käynnistämisestä Suomen alueella. Venäläisten sissien toiminta oli suunnattu sekä suomalaisia että heidän liittolaisiaan - saksalaisia kohtaan. Kesällä 1943 suoritettiin useita retkiä Suomeen. Tämä selittää sotavankien määrän kasvua. Pelkästään GAOPDFK:ssa on 22 suomalaisen vangin kuulustelupöytäkirjoja tältä ajalta.   

Suomalaisten sotavankien kuulustelupöytäkirjat ovat mielenkiintoisia rakenteeltaan ja merkitykseltään. Suurin osa niistä on partisaaniliikkeen päämajaan ja tiedusteluosastoon lähettämiä yhteenvetoja . Vain 10% asiakirjoista on "kysymys-vastaus"- muotoisia. Siksi niissä on epätarkkuuksia ja tosiasioiden vääristelyjä, esimerkiksi vangitsemistilanteen, nimien, sukunimien ja paikannimien esityksissä. Arkistosta ei löytynyt yhdenmukaista sotavankien kuulustelukaavaa. Mutta hallussamme olevien pöytäkirjojen perusteella voidaan mainita muutamia kysymysryhmiä, jotka erityisesti kiinnostivat Karjalan rintaman tiedusteluosastoa vuosina 1942-1944.   

1. Sotavangin henkilötiedot – perhe ja sukulaiset, työura, sotapalvelus.   

2. Sotilaalliset tiedot – varuskunnat, asevarustus, päällikkökunta, armeijan osastojen sijainti, koulutuspaikat, liikenneyhteydet ja niiden puolustus, kenttäpostipalvelujen numerot. Sen lisäksi armeijan materiaalivarustus – varusteet ja päivärahat, ruokatarvikkeet, varuskuntien ja joukko-osastojen päiväjärjestys sekä sotilaiden moraalinen tila, karkaustapaukset jne.   

3. Vangitsemistilanne.   

4. Siviilien suhtautuminen saksalaisiin sotilaisiin ja yleensä sotaan.   

5. Kuulustelijat pitivät tärkeinä tietoja suomalaisten sotavankileirien sijainnista Suomen ja Karjalan alueella, niiden ja saksalaisten leirien eroavuuksista, sotavankien olosuhteista leireissä, venäläisten vankien huonosta kohtelusta. Kuulustelijat kyselivät (jos vanki tiesi) Puna-armeijan pettureista ja miehitysviranomaisten kanssa yhteistyötä tekevistä venäläisistä.   

6.Tietysti kuulusteluissa esitettiin kysymyksiä partisaaneista ja suomalaisen (saksalaisen) armeijan vastatoimenpiteistä.  

7. Toukokuusta 1943 alkaen muutamassa kuulustelupöytäkirjassa on kysymys Suomen mahdollisesta valmistautumisesta kemialliseen sotaan . Karjalan rintaman tiedusteluosastoa kiinnosti onko Suomen armeijan varustuksessa taistelukaasuja. Ehkä tällainen erikoiskiinnostus johtui Puna-armeijan päämajassa olevista tiedoista Saksan valmistautumisesta kaasuhyökkäyksiin itärintamalla vv. 1943-1944.  

Mainittakoon, että monet suomalaiset sotavangit kertoivat hyvästä suhtautumisesta venäläisiin vankeihin ja että suomalaisissa leireissä olosuhteet ja suhtautuminen olivat paremmat, kuin saksalaisissa sotavankileireissä (samaa todistavat  

myös suomalaisilta leireiltä karanneet venäläiset sotavangit Petroskoihin arkistoiduissa kuulustelupöytäkirjoissa). Kuulusteluissa kerrottiin Suomen armeijan käskyistä, joissa kiellettiin kohtelemasta venäläisiä vankeja epäinhimillisesti, ja joissa määrättiin tuomaan suomalaisten selustaan kaikki sotavangiksi otetut heidän fyysiseen tilaan katsomatta.   

Se, että erityisesti kyseltiin siviilien suhtautumisesta sotaan sekä väestön ja sotilaiden suhteista saksalaisiin, johtui näiden aiheiden keskeisestä osuudesta suomalaisille kohdistetuissa venäläisissä propagandalehtisissä ja –radiolähetyksissä. Arkistosta löytyy myös valittuja käännöksiä suomalaisten sotilaiden kirjeistä. Niiden pääaiheina ovat siviilien väsymys sotaan, karkaustapaukset rintamalta ja kielteinen asennoituminen saksalaisiin.  

Huomiota herättävä piirre suomalaisten sotavankien kuulustelupöytäkirjoissa on kohdassa "vangitsemistilanne" maininnat joistakin antautumistapauksista heti ensimmäisten laukausten jälkeen. Toisin sanoen neuvostologiikan mukaan suomalaisilla oli huono taisteluhenki. Vastakohtana oli venäläisten sotilaiden ja partisaanien taisteluhenki heidän taistellessaan "viimeiseen patruunaan asti ja pitäessään parempana kaatua kuin joutua häpeällisesti vankeuteen".   

Omana ryhmänään on pidettävä loikkareiden kuulustelupöytäkirjoja. Pääsyinä puna-armeijan puolelle siirtymiseen niissä esitettiin ideologisia ristiriitoja Suomen hallitusvallan kanssa, väsymystä sotaan ja vainotuksi joutumista. Jotkut loikkareista oli tuomittu ennen sotaa rikosoikeudessa muistakin syistä kuin poliittisista katsomuksistaan. Erityisesti tämä koskee asemasodan aikaisia loikkareita.   

Kiinnostavia ovat myös partisaaniliikkeen päämajan antamat lyhyet kommentit kuulustelupöytäkirjoissa. "Karjalan nuorisoliittolainen" ja "Punapartisaani"-nimiset partisaaniosastot suorittivat yhdessä 9. syyskuuta 1943 hyökkäyksen Pahkomienvaaraan ja sieppasivat vangiksi ylikersantti Eino Imposen (palautettu Suomeen 25.12.1944). Hänen kuulusteluaineistossaan on seuraava kommentti: "Vangin antamat tiedot ovat suurimmassa osassa epätodellisia, vanki salailee monia asioita. On ryhdyttävä radikaalisiin toimenpiteisiin vankia kohtaan lisätietojen saamiseksi". Loikkarin Osmo Härmän kuulustelussa on kommentti: "Härmän lausunto loikkauksesta Puna-armeijan puolelle on epäilyttävä. Ei ole poissuljettua, että suomalainen tiedustelu on lähettänyt hänet tehtävänään asettuminen sotavankileiriin ja tietojen hankkiminen sotilaiden keskuudesta. Vanki käyttäytyy epärehellisesti ja hänen varuskunnista antamansa lausunnot vaativat tarkistusta ja täsmentämistä" (Osmo Härmä kuoli Neuvostoliitossa 22.07.1943). Valitettavasti ei ole mahdollista selvittää täsmällisesti oliko näillä kommenteilla jonkinlaista vaikutusta ja roolia sotavankien kohtalossa, koska mitään dokumentteja ei ole löytynyt.  

Kaiken kaikkiaan on sanottava , että kuulustelupöytäkirjojen tutkimus on vielä edessä. Monet näistä asiakirjoista ovat yhä "erittäin salainen" -leiman alla eivätkä kaikki asiakirjat ole tutkijoiden käytettävissä. Kuulustelupöytäkirjojen lukumäärä ei vastaa suomalaisten sotavankien määrää. Jopa näin lyhyessä tutkimusajassa ryhmämme on onnistunut selvittämään monen suomalaisen tietymättömiin kadonneeksi merkityn sotilaan kohtalon.   

Tämän kirjoittaja haluaa lausua kiitollisuutensa Karjalan tasavallan yhteiskuntapoliittisten liikkeiden ja järjestöjen valtion arkiston (GAOPDFK) ja Venäjän turvallisuuspalvelun arkiston (AFSB) työntekijöille meille suodusta tutkimusmahdollisuudesta ja saadusta aineistosta.